Jalanjälki
- jälkiä elämästä. Kirjoittajat: Marja (30+, maailmanparantaja) ja Marko (~35, maailmankorjaaja)
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Ajasta ja luopumisesta
Varmasti yksi pitkän kirjoittamistauon syy on ollut aika ja jaksaminen. Kumpaakaan ei ole ollut yhtä aikaa riittävästi. Muutimme joulukuussa ihanaan, uuteen kotiin ja vasta nyt, kun isoja lätäköitä muodostuu pihoille tai kun linnut aloittavat upean konserttinsa ensimmäisestä auringonsäteestä, tuntuu, että voimia on vähän muuhunkin kuin oman itsen ja lasten tarpeiden ajatteluun. Siispä blogaamaan. :)
Vaikeinta on edelleen hyväksyä, että aikani ei riitä. Omaa aikaa, parisuhdeaikaa, aikaa perheelle, aikaa ystäville, sopivasti sukulaisille, välillä jotakin inspiroivaa, aikaa hiljentyä ja hidastaa, aikaa remonteille ja kotitöille - mahdoton yhtälö! Ja jos tuota kaikkea alkaa suorittaa, yhä mahdottomammaksi menisi. Luopuminen on silti kivuliasta. Kivuliainta on ollut luopuminen ajasta ystävien ja tuttujen kanssa. Enkä sitäkään ole valinnut tietoisesti. Olen vain priorisoinut lapseni, itseni ja puolisoni kolmen kärkeen - ja siihen kaikkeen aika sitten melkein kuluukin. Ja ulospäin se saattaa näyttää varmasti melko itsekkäältä.
Olen sinnikkäästi aikaisemmin ajatellut mm., että vanhemmuus ei muuta ihmistä, kovin radikaalisti ainakaan, tai että kyllähän lasten kanssa tehdään ihan sitä samaa, mitä aiemminkin. Luultavimmin
olen halunnut vältellä ikäviä tunteita: aikani ei riitäkään kaikille ystävilleni eikä se tunnu kivalta. Ennen kaikkea saattaa harmittaa se, etten voi olla ihan varma, mitä he minusta ajattelevat tässä uudehkossa tilanteessa.
Todellisten ystävien kanssa tuollaista epävarmuutta ei edes pitäisi tuntea. Loppujen lopuksi haluamme kuitenkin kaikki olla hyväksyttyjä ja inhimilliset epävarmuuden tunteet hiipivät pintaan. Blogissa asia on lisäksi helpompi kirjoittaa kuin sanoa kasvotusten.
Vanhemmuus on minulle ollut ennen kaikkea luopumisen opettelua - ja luopumisista johtuvien tunteiden hyväksymistä.
Luopuessaan jostakin saa kuitenkin tilalle ihan mahdottoman paljon. Kaikkea saamaansa ei välttämättä edes näe ja tajua heti. Luopuminen on ollut minulle välttämätön tie kasvaa. Kohti rehellisempää, aidompaa ja itseni näköisempää elämää tai edes jonnekin sitä kohti. Tarvitsin ainakin kaksi pientä lasta oppaikseni, mutten päivääkään vaihtaisi pois. Ja matka onneksi jatkuu.
--------------
ps.
Samaan aikaan kaiken oman pienen kasvuni ja pientenkin murheideni keskellä olen tavattoman kiitollinen niin monesta asiasta elämässäni. Toisten, joidenkin ystävienikin, kivut ja kasvukivut ovat hieman eri luokkaa kuin omani ja siksi lähetän jokaiselle vilpittömästi jaksamista ja kaikkea hyvää ihan kaikessa.
lauantai 24. marraskuuta 2012
Sydämen työtä
Kotiäitivuosina olen opetellut armollisemmaksi, en hötkyile sotkujen kanssa juurikaan, kovin siisti en ole ollut koskaan, mutta näinä vuosina sotkujen määrä on ylittänyt välillä kaikki kuvitelmani omista rajoistani.
Aamupäivällä lähdin hakemaan kauan odotettuja valokuvia hymyhampaisesta yksivuotiaastamme. Sain oman, yksinäisen hetkeni ja nautin hiljaisuudesta, kun ajoin halki sateisen kaupungin.
Pauli Jupin valokuvaamo Helmikuva sijaitsee syrjäisellä kadulla vanhassa talossa, jossa on muidenkin käsityöläisyrittäjien tiloja. Sain nopeasti, mitä olin hakemassa ja hetken mielijohteesta päätin kurkata, oliko verhoilija paikalla. Olin nähnyt hänen mainoksensa ovensuussa.
Tapasin ystävällisen ja ammattitaitoisen verhoilijan Ulla Haapalan, joka kertoi tehneensä työtään jo yli 20 vuotta, 15 vuotta hän oli ollut yrittäjänä. Työtilasta välittyi ahkeruus ja ammattitaito. Tekeillä oli sohvanpäällisiä, nojatuoleja ja tyynyjä. Tunnelma Ullan pajassa oli valloittava! Kerroin roskalavalta pelastamastani kiikkutuolista, joka vaatisi kunnostamista. Juttelimme tovin ja lupasin lähettää valokuvia tuolistani. Olisipa ihanaa, jos vanha aarteni tulisi kuntoon osaavissa käsissä.
Poismennessäni Pauli huikkasi, olisiko minulla kiire; hänellä olisi minulle jotakin tosi hienoa näytettävää. Hän oli löytänyt YouTubesta uskomattoman upeita videoita Afrikan safareilta, jonne hän on myös itse järjestänyt matkoja. Juttelimme leijonien valokuvaamisesta, Nairobin liikennekulttuurista ja siitä, onko matkojen jälkeen vaikea palata tänne Suomeen, länsimaiseen yltäkylläisyyteen.
Nuo kaksi lyhyttä tapaamista saivat minut ajattelemaan: miten upeaa, että ihminen saa tehdä sellaista työtä, mitä sydämessään rakastaa. Tämän soisi ihan jokaisen kohdalle.
Tullessani kotiin enää nauroin tiskeille, vaikka aamulla ne olivat olleet suurin murheeni. Kahden yrittäjän kohtaaminen loi omiinkin ajatuksiin perspektiiviä. Mikä minun elämäntilanteessani on kaikkein tärkeintä? Mikä olisi onneni salaisuus? Mitä sen eteen voin itse tehdä? Tekeminen ei arjesta lopu koskaan. Kyse on priorisoinnista, omista voimavaroista ja siitä, mitä eniten arvostaa.
Huomasin myös konkreettisesti sen, mitä olen viime aikoina paljon lukenut: vallitseva tunnetila menee ohi. Tilalle tulee toinen tunne, sekin menee ohi, kun vähän malttaa. Samoin on ajatusten laita. Niitä tulee ja menee. Tartunko kaikkiin, yritänkö edes? Vai opettelenko entistä enemmän elämään tätä hetkeä. Jos en olisi vastannut myöntävästi valokuvaajalle, olisin jäänyt paitsi aivan huikeasta tosi-tv:sta ja siitä, miten kaksi virtahepoa tekee sydämen kuonoillaan.
ps. Ja joskus pitää mennä katsomaan kauemmas toisten yrittäjien tekemisiä, jotta oivaltaa sen, että oman puolisonkin sydämen työllä ei ole mitään tekemistä tiskien kanssa. Sydämen työstä kannattaa jopa aika ajoin tiedustella.
torstai 15. marraskuuta 2012
Arjen riemuja: pukeminen
Varioiden näitä ja erinäisiä muita kehotuksia, käskyjä, uhkauksia tai lahjontaa tulee viljeltyä joinain aamuna koko repertuaari. Uuvuttavaa ja hermostuttavaa. Kun viimein päästään vaiheeseen "enää ulkovaatteet jäljellä", etsin kuumeisesti, missä on kypärämyssy, vedenpitävät hanskat (vasta eilenhän niitä käytettiin!) lapasia löytyy vain yksi, villasukka on eilisten sisähousujen puntissa yläkerrassa, juoksen hakemaan, taisin jo pakata ohuemmat housut laatikkoon ja ulkona on +8 astetta, kahden VÄÄRÄN laatikon sisältö on jo levällään lattialla, ei, en löytänyt housuja. Kuopus on pukeissa, vähän jo hikoiluttaa. Kolmevuotiaan hermo ei kestä epäonnistumista, kun saapas ei mene ykkösellä, omasta selästä valuu hikinoro, vaikkei ole edes takki päällä. Eteinen on liian pieni, horjahdan vaunujen renkaaseen ja manaan mielessäni YiT:n suunnitteluinsinöörin, joka tämän tilaihmeen mahdollisesti sai hyväksytettyä.
Valmiina avaamaan ovi, vain avain puuttuu. Kaivan lähimpien takkien taskut, henkarit kolisevat lattialle. Juoksen vielä kerran ylös, kunnes päätän jättää oven auki. Luotan pikkukaupunkiin. (Sillä hetkellä en muista, että kaupunkimme on Suomen rikollisin.) Vasempaan käteen roskapussi, joka haiskahtaa vain vähän, oikealla autan esikoista pyörän kanssa. Liikkeelle. Kuopuksen hattu puuttuu. Vielä kerran sisälle. Ehdimme kerhoon minuuttia vaille puoli. MAHTAVAA! Ja tämä oli lähtö sieltä helpommasta päästä.
Kotiäitinä ollessa ei koko ajan tule pohdittua syvällisiä. Valtaosa tekemisestä ja olemisesta on ihan tavallista arkea pukemisineen, ruoanlaittoineen, kiukutteluineen, lelukaaoksineen ja kerhoon lähtemisineen. Mietinkin, koetanko olla jotenkin nokkela(kin), kun kirjoitan usein niin "vakavista" asioista. Ajattelenko, että ollakseen kiinnostava, pitää olla syvällinen, ollakseen uskottava, pitää olla jotain sanottavaa, muutakin kuin "tää pukemisrumba on hetkittäin todella syvältä"?
Toisaalta pikkuasioista ei haluaisi tehdä liian isoa numeroa - jollakin on asiat, oikeasti, vielä huonommin, on vielä rankempaa tai tilanne, jossa oikeasti ei yksin (tai kaksin) pysty, pärjää tai jaksa elää. Jos tällaiselle vertailun tielle lähtee, voi kuitenkin käydä pian niin, ettei mistään voi sanoa mitään, koska aina on joku, jolla on asiat minua huonommin. Koko maailman kaikkia ihmisiä ei voi auttaa ja pelastaa. Itsestään ja lähimmistään on helpoin huolehtia, siitä on hyvä aloittaa. Ja toisinaan auttaminen on sitäkin, että sanoo, kuten kultainen naapuri minulle tänään ovenrakosessamme: "Musta tuntuu just ihan tolta samalta, kun koetan lähteä, aina hiki, aina kiire ja aina myöhässä."
Leppoisia, arkisia hetkiä!
tiistai 13. marraskuuta 2012
Ajattelemattomuuden sietämätön keveys - tai sietämättömyys
"Hei Marko, mikä on paras työkalu X:n?"Mikä on kuulijan reaktio?"Ensiksi pitäisi ymmärtää kontekstisi, tarpeesi, ongelmasi, jotta osaisin kanssasi pohtia tarvitsetko ollenkaan työkalua vai kenties jotain ihan muuta. Parasta universaalia (objektiivista) vastausta ei olekaan, koska paremmuus (tai totuus paremmuudesta) ovat subjektiivisia."
"... jaha, no mä kysyn sit tuolta toisaalta..."No mikä tässä nyt sitten niin kovasti ärsyttää? Ensinnäkin se, että länsimaisena(?) selviytymiskeinona toimii "parhaiden käytäntöjen" kopiointi eikä "ajattelu". Tämä johtaa rankkoihin yksinkertaistuksiin, jolloin asioiden todellinen laita (ja arvo) hämärtyy, jopa kokonaan unohtuu.
Toiseksi: syntyy turhia ristiriitoja, kuten "jos on kaksi ristiriitaista näkökulmaa, niin toisenhan on pakko olla väärässä ja toisen oikeassa" -ajattelu. Ei ymmärretä, että kaikki "totuudet" ovat subjektiivisia ja täten "yhtä tosia".
Mitä enemmän maailma kompleksisoituu (globalisoituminen, multimedialistuminen, crowd sourcing, tiedon vapaa jako jne.), sitä suositumpaa "itsenäisen ajattelun jättäminen" tuntuu olevan.
Tämä heijastuu eritoten koulutuksessa. "Opettaja kertoo, oppilaat ottavat tiedon vastaan" ruokkii ajattelemisen lopettamista yksilön tasolla. Aiheesta lisää voi katsella vaikka seuraavasta videosta:
Tulipa avauduttua, ensikertaan.
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Lisää itsetuntemusta?
Miksi harvinainen kahdenkeskinen aika pitäisi täyttää kymmenien asioiden tekemisellä? Miksi oleminen ja rentoutuminen eivät ole tarpeeksi tärkeää tekemistä? Toisaalta pidempi aika ilman lapsia on niin harvinaista, että silloin oikeasti kannattaisi myös tehdä jotain sellaista, mikä lasten läsnäollessa on vaikeaa tai lähes mahdotonta toteuttaa.
Minä haluan yleensä aina tehdä kaikkea kivaa - kukapa ei! Vältän epämieluisten asioiden tekemistä. Lisäksi "kivaa tekemistä" -listani on loputon. Olenhan enneagrammityypiltäni "seiska", työyhteisö- ja parisuhdekouluttajan sekä enneagrammiohjaajan Seija Taivaisen sanoin "Intonen - seikkailija, nautiskelija, optimisti".
Taivainen kuvailee kirjassaan "Mistä on hyvät tyypit tehty" (Päivä Osakeyhtiö, 2011) "Seiskaa, Intosta": "Hän on kekseliäs ja utelias optimisti, jonka elämä ei yleensä tunnu kurjalta. Hän levittää iloa ja innostusta ympärilleen. - - Hänen sokea pisteensä on ahneus. Elämässä pitää saada kokea paljon."
Enneagrammi (ennea = yhdeksän, gram = kirjain) on vanha itsetuntemuksen työväline, jonka avulla voi lisätä itsetuntemusta ja tarkastella suhdetta toisiin ihmisiin. Sen avulla kuvataan yhdeksän erilaista strategiaa, joiden kautta hahmottaa elämää ja pyrkiä selviämään elämästä. Yleisesti enneagrammin tyyppikuvauksissa käytetään numeroita ykkösestä yhdeksikköön. Kaikki yhdeksän elämisen tai selvitymisen tapaa ovat yhtä hyviä. Toisaalta samalla kukin tapa on omalla tavallaan yksipuolinen. Kun tutustumme enneagrammityyppiimme ja selvitämme esimerksi tyyppimme kasvu- ja stressisuunnan, käsityksemme itsestä ja elämään suhtautumisesta laajenee.
Mieleni lepattaessa houkutuksiin ja kaikkeen kivaan "pitäisi tekemiseen" yritän muistaa Taivaisen sanat: "Vitoselta Seiska voi oppiä läksynsä: vähemmän on enemmän. Hän löytää tasapainon, kun huomaa, ettei tarvitse ahnehtia kaikkea, vaan voi nauttia vähemmistä kokemuksista enemmän, kun kunnolla pysähtyy. Levottomuuden sijaan tulee levollisuutta, juurevuutta ja tasapainoa, kun Intonen malttaa pysähtyä ja tutkia myös tunteitaan. - - Hän myös oppii olemaan läsnä hetkessä, itsessään, itselleen ja sitä kautta muille. Näin elämisen nautinto syvenee ja monipuolistuu."
Kirjoitin jo joskus aiemmin hidastamisen vaikeudesta, eikä se vieläkään ole kovinkaan paljon helpommaksi muuttunut. Kun on läsnä ja rehellinen itselleen, tuntee pettävänsä muut: tärkeitä ihmisiä ja tuttavia, kokonaisia ihmissuhteita, jotka jäävät kuukausiksikin syrjään. Pelkään menettäväni osan verkostoani - mitä, jos kaikki eivät ymmärrä. Hidastaminen on vaikeaa myös, koska maailma ympärillä on niin nopeaa. Houkutuksia mennä, ostaa ja saada sitä tätä ja tuota pursuaa kaikkialta. On oltava rohkeutta sanoa ei muodikkaille jutuille, sille, mitä "kaikki muut" tekevät, silläkin uhalla, että jää ulkopuoliseksi.
Enneagrammi on ollut minulle valtavan rikas ja hauska matka parempaan itsetuntemukseen ja ymmärrykseen elämästä. Se on lohduttanut ja rohkaissut, toisaalta avartanut ja auttanut hyväksymään erilaisuutta. Lisäksi se on tuonut hurjasti ahaa-elämyksiä kommunikointiin puolisoni kanssa, joka on pohjimmiltaan "omavarainen, oman päänsä sisällä elävä pohdiskelija eli vitonen", mutta kasvanut kasvusuunnassaan tosi pitkälle kohti "johtavaa, vaikuttavaa ja suojelevaa kasia".
Huolimatta enneagrammilöydöksistäni hidastamisen saagaa olen halunnut jakaa kaikille. Ehkä seiskuuteni takia hidastaminen on minunkaltaiseni todella arvokasta - toisaalta en väitä, että mikään itsetuntemuksen työväline kasvaa itsetarkoitukseksi ja että sen avulla aletaan selittää elämää: "Olen tällainen, koska olen seiska." Yksistään tuollainen on liian yksinkertaista ja helppoa. Siihen kannattaa lisätä: "Mutta minusta voi tulla vielä vaikka mitä lisää!" Tosin ensin pitää hidastaa. Silloin kuulee, mitä itselle kuuluu, mitä itse todella tarvitsen, keitä elämässäni tarvitsen ja mikä minulle on tärkeintä.
Lapset lähtivät ja minä kipuilin, mitä kaikkea haluaisin, mitä en ehtisi ja mitä kuitenkin pitäisi tehdä. Puolisoni rohkaisi minua sanoen: "Ole hiljaa ja keskity olennaisimpaan, mitä sinulla on juuri nyt, minuun." Mikä on ollennaisinta, mitä sinulla on juuri nyt? Siinäpä kysymys.
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Tyytyväisyyttä etsimässä
Opin esikoisen syntymän jälkeen vähitellen hölläämään siivouksessa. Oppiminen oli vaikeaa. Nyt kahden pienen lapsen perheessä työntelen imurilla leluja pois roskien tieltä ja pyyhin tahrat sieltä, missä niitä näen, yleensä rätillä. Olen luopunut siivouspäivästä, tiskaamisesta silloin, kun ei huvita, ylipäätään säännöllisistä puhtaanapitorituaaleista, koska en voi ennustaa, ehdinkö, jaksanko tai huvittaako minua tänään mikään.
Olen osittain luopunut sosiaalisesta elämästäni, opinnoistani ja osasta harrastuksiani. Ja tämä kaikki on minulle paljon, olen oppinut jo hirvittävästi! Ja tottakai luovun, luovun nykyisin jo tosi monesta asiasta vapaaehtoisesti, lasten etua ajatellen, ilman syyllisyyttä. (Ja kaikki on pitänyt opetella, vähitellen, armollisesti. En väitä, että olisi helppoa. Eikä luopumista helpota se, että elämme niin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, mutta olen kirjoittanut "muiden odotuksista" jo joskus aiemmin.)
Vaikka odotuksista onkin oppinut luopumaan, tuntuu minusta kohtuuttomalta, että äitiyden nimissä pitää luopua niin monesta. Jos jonakin päivänä pitää luopua iltapäivän yksinäisestä kahvihetkestäkin, meinaa päästä itku. Mietin vain, missä luopumisen raja menee?
Toisaalta tyytymättömyys voi kummuta siitä, että kotona pääsee harvoin olemaan luova - tai minulle luovuus, itsensä toteuttaminen on jotakin muuta kuin kotiarjessa taiteilua. Työelämään palaaminen ei ole tällä hetkellä vaihtoehto; kaikesta huolimatta nautin kotona olemisesta, vaikka joskus sitä on ehkä vaikea kuulla. (Tässäkin parhaillani pohdin tyytymättömyyttä ja silti väitän nauttivani olostani! Mikä herkullinen ristiriita. Kuitenkin juuri siksi koetan tehdä jotakin konkreettista pirskahtelevan tyytymättömyden hyväksi, koska valittaminen on turhaa, ellei asioille oikeasti tee jotakin.) Ja toisaalta, eihän mitään muutakaan työpaikkaa tule vaihdettua samantien, kun kohtaa työssään vastoinkäymisiä.
Kotivanhempienkin on päästävä toteuttamaan itseään. Saatava olla muutakin kuin äiti tai isä. Joku tanssii ja esiintyy, joku on vapaaehtoistyössä, toinen laulaa kuorossa, sienestää, tapaa ystäviä, joogaa tai matkustaa. Pitää saada tehdä jotain hyvää, konkreettista jollekulle toiselle. Ennen kaikkea tehdä hyvää itselle. Kun ympäriltä puuttuu luonnollinen muiden aikuisten verkosto, kuten työkaverit, joilta kannustusta ja kiitosta usein saa, jää kotiäiti yllättäen ihmettelemään, enkö olekaan enää muuta kuin äiti.
Saadakseen olla luova yhtälö vaatii arjessa ihan mahdottomasti organisointia, ja samalla mieleen hiipii syyllisyys: eikö minun pitänyt olla kotona nimenomaan lapsia varten. Kukaan ei kuitenkaan ole kaikkivoipa, kenenkään ei tarvitse olla, oikeastaan kukaan ei saa edes yrittää olla. Uhrautuvasta äitimyytistä on päästävä eroon. On olemassa monenlaista hyvää vanhemmuutta. On olemassa miljoonia erilaisia tapoja olla hyvä äiti. Ja tuttu fraasi, kenties jo klisee, mutta silti niin ajankohtainenkin: "Kun vanhemmat voivat hyvin, lapsetkin ovat onnellisia."
Joku sanoisi, että pitää vain olla rautainen itsetunto; jos itseään rakastaa, ei tarvitse muiden mielipiteitä. Olen eri mieltä. Jokainen lapsi ja aikuinen tarvitsee toisten hyväksyviä katseita ja sanoja, eikä niitä voi koskaan viljellä toisille liikaa. Meidän tulee päästä eroon ajatuksesta, että joku ylpistyy, jos kehutaan liikaa. Tai että on rumaa puhua ääneen onnistumisistaan. Päinvastoin! Myönteisyys lisää myönteisyyttä, kiitokset kiitosta.
Aamulenkki oli sangen onnistunut. Löysimme ratkaisun ainakin kahteen oikeaan ongelmaan, pohdimme tyytymättömyyden syitä ja jaoimme huoliamme. Toinen kuunteli ja samastui. Tyytymättömyys voi muuttua tyytyväisyydeksi, kun sen sanoo ääneen. Lisäksi endorfiinit virtasivat koko loppupäivän! Kuntokin koheni! Perjantaina mennään uudestaan.
Toisetkin ovat viime päivinä pohtineet samaa teemaa. Heilläkin on ihan konkreettisia vinkkejä siitä, miten selättää tyytymättömyys. Itselleni jäi Onnen äärellä -kirjoituksesta mieleen Jennyn ajatus: "Toki vastoinkäymisiäkin tulee, ja voivottelu on toisinaan ymmärrettävää. Itse olen kuitenkin saanut viime viikkoina paljon irti siitä, kun olen opetellut ymmärtämään, että kaikki on väliaikaista." Onnen äärellä: Tehdään hyvää! Lisäksi suosittelen Hidasta elämää -sivuston luojan Sanna Wikströmin ajatuksia Tyytyväisyyden tavoittelun paradoksi .
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
Hiljaisuudessa kuulen itseni paremmin
Olen valtavan kiitollinen siitä, että minusta on tullut äiti. En ehkä muuten olisi niin sinnikkäästi etsinyt "vaihtoehtoisiakin" tapoja löytää tasapainoisempi arki. Pienet lapset ovat iholla koko ajan. Se oli minulle yllätys! Kuulostaa varmaan hullulta, että äiti-ihminen kirjoittaa jotakin tuollaista, mutta en minä tiennyt aikaisemmin, että ne keskeyttää koko ajan, ne sitoo niin paljon (myös henkisesti), ne syö koko ajan, lapset haluaa jotain koko ajan!
Lasten takia olen kirjoittaut kiireestä, suorittamisesta, äitiyden vaatimuksista, riittämättömyydestä. Ja samalla pohtinut, ettei tämä voi näinkään mennä. Lapsia halutaan, olen halunnut, juuri tätä ja juuri nuo pellavapäät, ja silti niitä on välillä niin kamalan vaikea jaksaa ja kestää. On tullut analysoitua oma tempperamenttityyppi, pohdittua omia lapsuuden kokemuksia, omaa aggressionsitokykyä ja kymmentä muuta oman minuuden tekijää, joiden kautta elän arkeani lasteni kanssa. Silti hermo menee, usein.
Viimein ilmoittauduin retriittiin, ja se oli tähänastisen elämäni yksi parhaimmista, pienistä valinnoista. Tarvitsin kokreettisen hiljaisuuden lisäksi sitä, ettei kukaan vaadi minulta mitään eikä ole pienintäkään varaa, että joku keskeyttäsi minut. Arjen metelin keskellä en ehdi tai edes muista kuunnella, mitä minulla on asiaa itselleni. Kuunteleminen vaatii hiljaisuutta ja läsnäoloa, aito kuunteleminen ainakin. "Jokainen tarvitsee joskus omaa tilaa ja rauhaa, jotta voisi kuulla, mitä kaipaa. - - Kun ympäristö on meluisa ja mieli täynnä tuhansia asioita, miten voi kuulla edes omia ajatuksiaan. Jos oma sisin on jo täynnä, miten voi ottaa mitään vastaan." (Hiljaisuuden siiville)
Heponiemen ei kuitenkaan tarvitsisi olla vain keidas, jonne mennä ja jossa tankata voimaa kohdata "tavallinen arki". Voisinko tuoda mukanani omaan arkeeni, jotain joka muuttaisi hektisyttä? Kokemukset ja oivallukset, joita sain, ovat minussa. Voin opetella ottamaan niitä käyttööni milloin tahansa. Ja ainahan voin palata opettelemaan lisää!
Uskon, että voin oppia kutsumaan hiljaisuuden luokseni, laskeutumaan siihen. Hiljaisuus ja hiljentyminen ovat valinta, kuten mikä tahansa muukin harrastus. Toisaalta jostakin harrastuksesta voi joskus tulla elämäntapa. Helpoksi en väitä tästä mitään. Ainoastaan tiedän sen, että pienestä valinnasta voi vielä tulla jotakin suurta; hiljaisuudessa ainakin minä kuulen itseni paremmin. Ja kun kuulen paremmin, tiedän, mitä toivon tai tarvitsen. Oikeasti.