tiistai 28. helmikuuta 2012

Suoraviivaisuutta ja suunnittelua

Miehet ovat suoraviivaisempia kuin me naiset. Yleistän, koska siten on helpompi käsitellä tätä(kin) asiaa. Tottakai on tilanteita, yksilöitä, hetkiä, elämänvaiheita, päiviä tai yksittäisiä lauseita, joissa nainen toimii miestä suoraviivaisemmin. Meidän perheessä tilanne on kuitenkin (lähes aina) siten, miten kirjoitin alussa: miehet ovat naisia suoraviivaisempia.

Joissain tilanteissa haluaisin itse oppia tervettä suoraviivaisuutta, koska se helpottaisi arkea ja elämää. Kun tulin viikonlopunvietosta kotiin lasten kanssa, kauhistelin aluksi, kuinka yövieras oli  nukkunut rojuhuoneessa pyykkien, laatikoiden ja lelujen keskellä! "Etkö edes sijannut hänelle lakanaa vierasvuoteeseen?" hössötin jälkikäteen. Noh, vieraalla oli ollut oma lakana, kuinka ajattelevaista! Hyvin kaiketi nukkui. Tärkeämpää kuin siisti huone oli yhdessä vietetty aika - eikä nukkuessaan edes näe ympärilleen.

Miehet olivat myös saunoneet: kolmen täyden pyykkikorin, kolmen sukkakorin, täpötäyden likapyykkikorin, lasten kylpylelujen ym. kylpyhuonesälän keskellä. Kauhistelin sitäkin. Tärkeämpää kuin siisti kylpyhuone oli kaiketi rentouttavat löylyt ja maailmanparantaminen saunan lauteilla. Ja tietysti olut.

Mieheni mielestä lapselle voisi vaikka joka ilta tarjota pikahiutaleista sekoitettavaa riisipuuroa, koska se on helppoa ja vaivatonta ja lapsi syö sitä mielellään. Minun mielestäni pitäisi olla kattilassa keitettyä kaura- tai neljänviljanpuuroa, koska se on terveellistä, liikoja e-koodeja pitäisi välttää ja antaisihan se meistä ulospäin kunnollisen kuvan vanhempina, kun kerran puurokin keitetään hellalla!

Jos lapsi ei nuku hyvin yöllä, miehen mielestä tärkeintä on saada lapsi nyt vain jotenkin nukkumaan, jotta kaikki saavat jotakuinkin tolkulliset yöunet. Minun mielestä asiaa pitää miettiä ja pohtia, mikä olisi fiksuinta, ettei lapsi opi liion johonkin (meille aikuisille) epämieluisaan nukkumistapaan: alkaako yövieroitus nyt, palautetaanko esikoinen aina omaan sänkyynsä, otetaanko huutava vauva syliin ja nukutetaan siihen, hoitaako mies vai hoidanko minä. 

Eihän elämässä oikeastaan mikä mene suunnitelmien mukaan, ja sitä jos mitä, pienten lasten äitiys on minulle opettanut, mutta kova on koulu.

Eräänä sunnuntai-iltana voivottelin tulevaa viikkoa, miten siitä selviämme, kuka käy kaupassa, kenellä on auto minäkin päivänä, miten organisoimme kaikki aikataulut ja liikkumiset. Mieheni pysäytti minut ja sanoi: "Kulta, mitäpä jos miettisit noita asioita huomenna. Keskity nyt tähän hetkeen." En muista, raivostuinko vai tottelinko pyyntöä. Hetkessä eläminen on minulle vain niin totaalisen vaikeaa, vaikka samalla tiedän, että lasten kanssa erityisesti, kaikki suunnitelmat muuttuvat yleensä monta kertaa.

Toisaalta juuri lapset ovat parhaita sopeutumaan, etenkin arjen pieniin muutoksiin. Jos he jotakuinkin saavat silloin tällöin ruokaa ja riittävästi unta, eivät muutokset paljoa hetkauta. Toisaalta kaikki riippuu myös lapsen luonteesta ja temperamentista... Joillekin lapsille juuri muutokset aiheuttavat känkkäränkkää ja eripuraa.

Suunnitteleminen luo minulle kuitenkin turvaa ja luo raamit arkeen. Suunnittelussa itsessään tuskin onkaan mitään pahaa. Suunnitelmiin suhtautumisessa sen sijaan on: tärkeämpää kuin suunnitelmassa pysyminen pitäisi olla suunnitelman muutoksen hyväksyminen, ilman kriisiä.

Hetkittäin on hankalaa elää ihmisen kanssa, joka ei usko suunnitelmiin juuri ollenkaan. Itse rakastan listoja, järjestystä, organisointia ja kaiken miettimistä etukäteen. Toisaalta: minä maksan meidän laskut, hoidan auton vuosihuollot ja soitan Elisalle, jos kaapeliyhteys tökkii. Monessa suunnitteluun liittyvässä asiassa olemmekin hyväksyneet erilaisuutemme ja hyödynnämme kummankin vahvuuksia.

Olen toivonut, että pääsisimme pienelle lomalle. "Suunnittele sinä", kehotti mieheni. "Minä voin sitten niistä suunnitelmista ehdottaa, mitä suunnitelmaa lähdemme yrittämään, suoraviivaisesti, valmiina muuttamaan suunnitelmaa", hän jatkoi. 
    






tiistai 21. helmikuuta 2012

Jalanjälkiä jättämässä

Marja kirjoitti:
Ajatus tämän blogin julkaisemisesta syntyi joitakin iltoja sitten, kun jälleen kerran paasasimme mieheni kanssa jostakin ajankohtaisesta asiasta, joka vaatisi pikaista korjaamista -mielestämme. Ehkä jopa kuvittelen, että kirjoittamalla voisi muuttaa maailmaa! Toisaalta, jos ei tee mitään, ei ainakaan saavuta mitään. Ajattelimme myös, että kenties joku toinenkin saattaisi kiinnostua ajatuksisamme ja toisaalta tuoda myös kaivattua kriittistä sävyä maailmoja syleileviin kannanottoihimme. Siispä perustimme Jalanjäljen. Nimikin viittaa siihen, että haluaisimme jättää jälkeemme jotain, jotain muutakin kuin jäämistömme. Nykyisin blogiin on helppo tallentaa omia ajatuksiaan: se on kuin päiväkirja, mutta julkisempi - ja keino tulla kuulluksi muualla kuin kotisohvalla.


Mistä sitten kirjoitamme? Ihan mistä vaan, ainakin melkein! Minä olen opettaja (nainen) ja mieheni on yrittäjä. Kun me kaksi löimme hynttyyt yhteen, on vuosien varrella syntynyt yllättäviä keskusteluja ja molempien ammattiuria sivuavia väittelyjä. Mutta pelkkä "ammattiminä-" tai "työminäblogi" tämä ei ole, koska minä (nainen) olen tällä hetkellä virkavapaalla ja hoidan kahta alle kolmevuotiasta lastamme kotona. Blogi sivuaa siis vahvasti myös pikkulapsiperhearkea, vanhemmuutta, kasvatusta tai sitä, miten kaupungin pitäisi leikata budjetissaan ihan jostain muualta kuin lapsiperheiltä!


Halusimme perustaa yhteisblogin myös minun (naisen) mielestäni siksi, koska miehelläni on paljon viisasta sanottavaa sellaisista aiheista, joita luen naistenlehdistä tai naisten kirjoittamista blogeista, mutta joista usein puuttuu miehinen näkökulma. (Aina miesten mielipidettä ei tosin kaipaa ollenkaan, mutta usein se tipauttaa sopivasti maankamaralle!) Toisaalta minulla (naisella) on paljon viisasta sanottavaa yleensä miehiä koskeviin aiheisiin. Olen mm. kuuluttanut, että olisin aika hyvä projektijohtaja mieheni tämänhetkisessä työpaikassa! (Ja tämähän ei tarkoita sitten ollenkaan, etteikö nainen ylipäätäään voisi toimia projektipäällikkönä! Minä jos kuka ajan naisten ja miesten välistä tasa-arvoa etenkin meillä kotona, mutta olen siitä myös äärimmäisen tarkka yhteiskunnallisella tasolla. Mieheni työpaikalla sattuu vain olemaan huono projektipäällikkö ja minä olisin siihen jopa parempi, vaikken ymmärrä alasta mitään - tästä kommentti, että opekin osaa analyseerata yrittäjien juttuja.) Ylipäätään keskusteluistamme syntyy aika hyviä synteesejä, joten haluamme jakaa niitä muidenkin tietoisuuteen - ja synnyttää hyvää, kriittistä, hauskaa, innostavaa, turhaa, häpeilemätöntä, kiinnostavaa ja maailmaa muuttavaa keskustelua. Keskustelu on pelkästään hyväksi!


Mieheni on tässä mukana myös siksi, koska hän on paljon lyhytsanaisempi ja tiiviimpi ilmaisussaan kuin minä! Olemme siis nainen 30+ ja mies noin 35, opettaja ja yrittäjä, kahden pikkulapsen vanhemmat. Minä (nainen) olen lapsena kasvattanut multaporkkanoita (ja haaveilen siitä vieläkin) ja mies puolestaan elää ensimmäistä kertaa nyt asunnossa, jossa on oma piha! Minä äänestin Haavistoa, mieheni Niinistöä. Olemme varsin humaaneja, haluaisimme ostaa enemmän luomua (minä haluaisin), mieheni suosii sitä, mikä osuu ensimmäisenä käteen. Kasvatusperiaattemme on "riippuu kontekstista". Filosofiamme, elämänkatsomuksemme, uskomme tai elämän "iso kuva" välittynee parhaiten blogista ja sen aiheista. Ihminen on se, mistä hän puhuu ja kirjoittaa - ja ennen kaikkea se, mitä ja miten hän tekee.




Marko kirjoitti:
Vai Jälkiä jättämättä?
"Olen merkittävä" sanoi hiekanjyvä rantahietikolla.


Pidän ammatillista blogia toisaalla, mutta huomasin, että olisi kiva kirjoittaa myös ihan kotimaisella kielellä asioista, jotka ovat yleismaailmallisempia ja hyvin lähellä arkea. Ennen kaikkea kirjoitan "meille", oppiakseni ja heijastellakseni ajatuksia ja tunteita, joita maailma minussa herättää.


Kenties niissä heijastuu myös jotain sinulle, lukijamme.