Toukotöiden aikaan

Olen kevätihminen. Rakastan kevättä. Liekö syynä se, että olen syntynyt toukokuussa, toukotöiden aikaan. Lapsuuden syntymäpäivistä muistan, miten isäni joka kerta ehti juhlimaan, edes piipahtamaan, kylvökiireistä huolimatta.

Kiireen ja hosumisen alle tahtoo jäädä paljon merkityksellisiä asioita. Läsnäoleminen tässä ja nyt on hektisessä elämänmenossa vaikeaa. Pysähtyminen pelottaa: mistä jään paitsi tai mitä en saa tietää, jos en koko ajan pyri jonnekin, päämääriin ja määränpäihin. Olen hyvä luennoimaan siitä, miten matkanteko on usein päämääriä rikkaampaa. Mutten osaa kumminkaan itse elää ajatuksen mukaisesti. Mitä teen seuraavaksi? Mitä tapahtuu ensi viikolla? Mitä kesälomasuunnitelmia meillä olisikaan? Epävarmuus vähenee, kun kasvan isommaksi - uskon näin.

Elämä voi kumminkin parhaimmillaankin olla juuri tässä ja nyt. Kun esikoinen pysähtyy ääneen hämmästelemään muurahaisten polkua ja matkanteko keskeytyy. Viime hetkellä sain nielaistua kehotuksen jatkaa nyt vain reippaasti matkaa.

Vaikka arjessa on joskus paljon ärräpäitä, on siinä varmasti yhtä paljon onnenhetkiä tai ainakin -hippusia. Kumpiin keskittyy enemmän? Kummat huomaa useammin? Saako hippusista huudella muille estoitta vai onko sallitumpaa valittaa ääneen? Arki näyttäytyy ainakin muille sellaisena, miten siitä puhumme ja mitä asioita korostamme. Ystäväni oli aidosti huolestunut minustakin blogipäivitysteni takia. Niin, tulin kirjoittaneeksi vain niistä ärräpäistä. Kertomatta jäivät muurahaiset, keltaiset kukat "rakkaalle arjessa selviytyjälle", kuopuksen uusi kurkistusleikki tai koko perheen yhteinen, rauhallinen (!) päivällishetki. Kaikki pieniä, hyviä hetkiä.

Kun antaa itselleen luvan edes välillä pysähtyä ja kuunnella, voi kohdata ja löytää jotain merkittävää - usein itsestään. Usein ärräpäätkin ovat jotain omia keskeneräisyyden prosesseja - ja tuskin tässä kukaan valmiiksi tuleekaan. Päämääriä ja edelleen niitä unelmiakin pitää jokaisella olla, mutta myös yllättäviä etappeja matkanvarrella - herkkyys nähdä ja kuulla se, mitä elämä koettaa kullekin jonain hetkenä sanoa.

On taas tullut toukotöiden aika. Liikuttava hetki iltasella oli, kun esikoinen selitti pienemmälle ihan tosissaan: "Sit tästä lähtee tää takkoli täyntii ja sit nää lähtee peltotöihin." Isompi ajoi mielikuvitustraktorillaan päristellen ympäri olohuonetta. Piipahtakaahan pojat sitten synttärikaffella!

Olennaista etsimässä

Kerhopäivä. Ensimmäisen kerran toinen lapsista herää 5.31 ja herättää kirkkaalla äänellään toisen kysyessään "Onko nyt jo aamu?" "Ei ole, nyt nukutaan", komennan ja käskytän myös miehen mukaan pissittämään ja nukuttamaan. Kaikki ovat hereillä ja minä pahalla tuulella.
  Klo 6.20 lastenhuoneesta kuuluu: "Ei vielä voi helätä, nyt pitää käylä nukkumaan." En tiedä, onko isompi edes nukkunut tässä välissä. Kannattaisi, koska on se kerhopäivä. Mies herää lasten kanssa ja saan itse vielä ummistaa silmät toviksi.
  Näen unen, jossa Marko ajaa autolla risteykseen liian kovaa. Itse takapenkiltä panikoin, että hiljentäisipä vakionoppeudensäädintä. Vauhti ei hiljene tarpeeksi ja auto pyörähtää ojaan. Samassa uni leikkautuu jonnekin maatilalle, ja auto on yhtäkkiä vilja-aitassa. Minä tartun hanakasti rattiin, käynnistän auton ja koetan ajaa auton ulos rakennuksesta. Vakionopeudensäädin on edelleen täysillä, ja auto ampaisee aitan kapeaa käytävää pitkin, törmää seinän karmeihin, poukkoilee erinäisten tavaroiden keskellä ja pyörähtää katon kautta ynpäri. Unessa loukkaan itseäni vain vähän, mutta avudun miehelleni ja huudan, miksei sitä hel**** vakionopeudensäädintä voinut sammuttaa kokonaan! Alamme roudata tavaroita aitasta yksitellen, jotta autommekin mahtuisi ulos kapeasta ovesta. Selitän pihalla lapsiamme hoitavalle emännälle, ettemme varasta yhtään mitään, koetamme vain saada autoa ulos.
  Tämä on jo toinen kolariuneni tällä viikolla. Joku sanoo, että matkaunet kuvaavat aina elämänmatkaa. Törmäykset puolestaan olisivat varoituksia tulevasta, että elämää ei voi enää jatkaa samalla tavalla

Siihen kerhoaamuun. 7.30 lusikoin puuroa kuopuksen suuhun ja aamutoimet rullaavat muutenkin varsin seesteisesti. Lähtöön on vielä kaksi tuntia aikaa. Aamukahvin lomassa silmäilen Antoinen de Saint-Exupéryn ajatuskirjaa Onni: "Jos haluamme tunnistaa olennaisen, meidän täytyy hetkeksi unohtaa kaikki erottelu." Vaihdan yhdelle jo päivävaatteet ja tarjoilen toiselle vielä hieman paahtoleipää, että jaksaa sitten kerhossa.

Sitten pamahtaa. Tajuan, että omat hiukset on pestävä. Olen aikeissa mennä ostoksille enkä halua kulkea liimaletissä. Peseydyn ovi auki, koska en voi ottaa lapsia suihkuun. Kuopus kitisee jo väsymystään, ja suihkun jälkeen ennakoin tilannetta: puen hänet autoon valmiiksi. Josko hän nukahtaisi sinne. Puen omat vaatteet ja etsin samalla esikoiselle puhtaita kalsareita. Kuopus huutaa. Muistan kerhoeväät ja löydän jääkaapin perukoilta päärynän ja tiskiröykkiön keskeltä kuorimaveitsen - onneksi varsin nopeasti. Kuopus huutaa taas autossa: tuttia suuhun ja päärynää kuorimaan. Ohimennessäni komennan esikoista pukeutumaan. Lantraan eväsmehua ja etsin kantta kerhoeväsrasialle. Kuopus huutaa. Esikoinen tarvitsee apua housunpuntissa eikä pienet hermot kestä odottamista yhtään. Käyn laittamassa tuttia, autan housunpuntissa ja välissä harjaan omat takkuun kuivuneet hiukseni. Hampaidenpesusta ei voi tänä aamuna haaveilla, ripsarista tms. ehostuksesta puhumattakaan. Pukemisen, tutin laiton ja kerhoeväiden lomassa muistan shoppailun: tarvitsen mukaan puseron, johon olen etsimässä sopivia housuja. Etsin puserolle puhdasta muovikassia, kuopus huutaa ja esikoinen pyytää viidettä kertaa apua kengissä. Etsin omaa lompakkoa, kännykkää ja autonavaimia. Taas kuopus huutaa autossa. Juostessani koetan miettiä, mitä vielä olin ajatellut hoitaa kerhon aikana. Virkavapaa-anomus! Onneksi koulusihteeri on liimannut kuoreen postimerkin valmiiksi - mikä helpotus! Kuopus huutaa edelleen, eikä enää auta tutti, ei lelu. Miksei se nuku? Vihdoin ampaisen autolla turhan kovaa ja puuskutan,  mutta takapenkki hiljenee. Tarkistan, muistinko kaikki: avaimet, lompakon, puhelimen, kerhoeväät, puseron ja virkavapaa-anomuksen. Postilaatikon kohdalla huomaan, että bensa-valo palaa enkä ole muistanut siirtää rahaa tilille. Bensa riittää kerhoon ja takaisin. H-U-O-K-A-U-S. Onneksi on hiljaista. Hautausmaan kohdalla kuopus laulelee iloisesti eikä nuku."Kuinka hiljaisia ovatkaan todelliset ihmeet, kuinka yksinkertaista kaikki olennainen."

En mennyt ostoksille, enkä postittanut virkavapaa-anomusta. Tulin siirtämään rahaa tilille, jotta voin tankata, jotta voin ajaa keskustaan. Liian monta jottaa. Joululahjaksi saamamme leffaliput pitää käyttää viikon aikana. Sitä ennen on yhdet häät, vappureissut ja oman prokkiksen treenit - kaikki mieluisia juttuja. Mies oli eilen ja on tänään ja huomenna kotona vasta klo 20. Lastenpäiväunien aikana silmäilen työpaikkailmoituksia ja innostun draamalinjasta. Samassa olen jo selaamassa asuntoja Espoosta! Ei ihme, että näen kolariunia. Silti todellinen pysähtyminen ja siinä olennaisen tunnistaminen on minulle vaikeaa: pienten lasten kanssa nuo olennaiset hujahtavat ohi kaaoksen keskellä. Mieli halajaa usein omaan rauhaan, draamalinjalle, olennaisen äärelle sinne. Olennaisia on paljon ja se mikä on olennaisinta, muuttuu lähes joka päivä ellei hetki. Etenkään tulevaisuutta ei voi ennustaa, ja siksi tänään tehtävät tulevaisuuteen vaikuttavat päätökset ovat joskus hurjan vaikeita. Ikiomille unelmilleenkin on kuitenkin annettava mahdollisuus. Kunpa sitä ei tarvitsisi tehdä lasten kustannuksella. 



  
 

Kun vain isolla kuvalla on väliä - Afrikan lapset ja kapustat

Maailmasta ei tule tekemällä valmista - onnellinen on se, joka kestää maailman epätäydellisyyttä. Näin kirjoitti tuntematon ranskalainen filosofi (en jaksa millään kaivaa nyt referenssiä, koska pointtini ei ole osoittaa olevani jotenkin sivistynyt, vaan kirjoittaa asiasta).

Niinpä... mutta on epäreilua sanoa kaikkeen (koti)tekemiseen, että "no yritäpä nyt sietää sitä epätäydellisyyttä ja se on vain suhteellisuudentajusta kiinni". Jotkin asiat pitää vain tehdä, eikä jäädä halailemaan puita. Yrittäjänä tiedän tämän harvinaisen hyvin (sanoiko joku kirjanpito).

Kyse on lopulta tasapainosta, onko valmiin ja kaaoksen välinen tila nyt sellainen, jossa ME voimme elää ja olla .. ja olla onnellisia.

Olen joskus kuulunut voimakkaasti "ison kuvan" mainostajiin: "Mitä millään on väliä, kun porukkaa kuolee Afrikassa nälkään?" Vanhemmiten tulee viisaammaksi: tärkeää on kuunnella toisen murhe ja huoli - tulla kuulluksi, sillä "minulla on hätä ja toivoisin, että huomaisit hätäni sekä lohduttaisit minua arvostamalla tekemistäni". Kuten Marja totesi: tärkeää ei ole, onko jokin tehty vai tekemättä, vaan yhteys puolisojen välillä... ja tämän yhteyden vaaliminen läpi vuosien, vuosikymmenien.

Sanojallakin on vastuunsa. Jotta viestisi ymmärrettäisiin paremmin, on rakentavampaa käyttää ns. minä-kieltä, ilmaista havaintojaan, tunteitaan ja tarpeitaan minä-muodossa. Kauniita ajatuksia, joita on "kiva" tiedostaa, varsinkin kun toteuttajana olen niin maan perin surkea. Minä-kieleen kuitenkin aina palataan, kun suurin myrsky on ohitse: mitä minä havaitsin ja miltä se minusta tuntui, mitä tarvitsisin ollakseni onnellisempi.

Vaikka ranskalainen setä (tai täti) oli oikeassa, niin ei silti pidä unohtaa, että valmiin ja epätäydellisen käsitteet ovat subjektiivisia - katsojan silmässä - ja siksi kommunikoinnin merkitys vain korostuu.

Riikka, tyydytinkö tarpeesi vastineessani? :)

Pesemättömiä kapustoja ja vähän muutakin kotitöistä

Minulla ja puolisollani on täysin erilaiset siiteyskäsitykset. Namupaloja ovat aamuhetket ennen toisen töihin lähtöä: raivotaan oikein toden teolla aivan kuin kovaäänisyys siinä tilanteessa jotenkin auttaisi. Toisaalta hyvä niin, koska riidellessä kotitöistä tulee samalla tutustuneeksi paremmin omiin, äidin ja anopin siivous- ja kasvatuskäsitykseen. Meidän perheen omien tapojen löytäminen olisi kuitenkin olennaisinta.

Varmaan arvaatte, kumpi kestää sotkuja, keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä paremmin. Puolustuksekseni sanon kuitenkin, että olen kehityskelpoinen yksilö! Seitsemän vuoden jälkeen ollaan tilanteessa, jossa viikkosiivouspäivästä on luovuttu, vessaan olen ostanut lisäraikastimen, koska en ehdi pestä sitä riittävän usein, pyykkivuoret vyöryvät iloisesti vastaan yläkerran eteisessä, käsitiskiä on aina ja ikkunanpesusta tai kaappien siivoamisesta en nykyään edes haaveile.

Keskeneräisyydellä on kumminkin rajansa. Siivousasiat voidaan loputtomasti jättää prioriteettilistan hännille ja tekemättömyyttä perustella sillä, että koko ajanhan jotain on kesken. Lapsiperheen vessanpesu ei voi kuitenkaan olla loputtomasti  "kesken".

Joskus kotityöriidoissa - tai kenties aina - on kyse arvostuksesta ja tunteista. Yritän kysyä toiselta, välitäthän minusta ihan oikeasti, mutta tulenkin huutaneeksi: "Minä täällä vaan yksin pyykkään!, viikkaan!, silitän! ja raadan!. Eikä mikään tule ikinä valmiiksi!!!!" Kun työskentelee kodin ulkopuolella, saa edes jonkinlaisen käsityksen siitä, miten työnsä hoitaa - tai ainakin jokaisen pitäisi saada. (Palautteen antajina me suomalaiset voisimme oppia paljon!) Tottakai myös käsitiskin tiskaajaa pitäisi muistaa kiittää ja taputtaa olalle. Tiskivuoren seasta saattaa tosin olla hankala huomata, jos kolme viikkoa seisseet kapustat olisikin tiskattu; vuori hipoo illalla taas jo kohti uutta ennätystään. Kotitöiden loputtomuudessa niiden tekemisen merkityksellisyys helposti hämärtyy ja kotitöiden hyödytkin peittyvät uusien hiekkakuormien, tiskivuorien ja pöpypalleroiden alle. Silti toisen pitäisi muistaa ja jaksaa kiittää.

Kaaoksen sietokyvyn ylittyminen muistuttaa lopulta tunteesta, etten hallitse elämää. Aivan kuin elämää voisi hallita! Epätoivoisesti kuitenkin yritän saada arkea haltuuni, ja juuri silloin aamut ovat alussa mainitun kaltaisia. Näyttelijä, käsikirjoittaja, ohjaaja ja kuuden lapsen isä Kai Lehtinen tunnelmoi arkeaan osuvasti Kodin Kuvalehden kolumnissaan Arkivehkeilyä (8/2012). Hän on laskenut eteisensä kengät: 63 paria. Ulkokuistilla on vielä lisäksi kahdeksan paria saappaita. Lehtinen kysyy, voiko heillä olla yhteensä 126 kenkää ja saapasta. "Miten meille mahtuu sisään? Mahtuu, kävin laskemassa ne. Jouduin harppomaan ensimmäisten yli, nukkuivat vielä." Vähän myöhemmin Lehtinen jatkaa: "Arkielämä pitää uskaltaa ja jaksaa nostaa juhlaksi. Aamutalli ja koulukyydit." Kenkäpareista tai likaisista kapustoista huolimatta elämä valuu ohi, jos yritämme vain ottaa arkea haltuun - laskea kenkäpareja tai jynssätä kapustoja. Unohdamme elää ja juhlia arkea ja arjessa.

Kotityöriitelykin on loppujen lopuksi kommunikaatiota. Me päädyimme koettamaan jatkossa "yrittäjähenkistä sparrausta", kun kyse on jostakin ikävästä tekemisestä, joka on odottanut jo liian pitkään. Sen sijaan,  että kaadan täyslaidallisen stressaavaa "miksimeilläeikoskaansiivotayhtäänmitään" -tyyppistä monologia, lähestyn vuoroaan odottavia kotitöitä innosta puhkuen, positiivinen puna poskillani ja innostan kaikki muutkin pesemään vessaa. (Arvatkaa, kumman idea tämä oli!) Lisäksi päätimme, jälleen kerran, parantaa kommunikointia, sanottaa tarpeet ja tunteet, nopeuttaa toimeen ryhtymistä - ja jakaa töitä tasaisemmin.

Pääsiäispaniikki

Kiirastorstaina klo 17.00 seisoin itkevä lapsi sylissäni ja vaadin konsulttimiestäni ratkaisemaan ongelmani: "Mutkun nää kaikki pitää saada tehdyksi! Apua." Piti käydä kaupassa pääsiäisruoka- ja mökkieväsostoksilla; piti hakea lammasviini Alkosta ja Ventolinea apteekista (varmuuden vuoksi, pyhiksi!); piti siivota ja täyttää kirppispöytää ennen klo 18; piti imuroida ja luututa alakerta; piti ruokkia lapset ja piti ehtiä kirkkoon ehtoolliselle, joka alkaisi klo 19. Mikäs siinä muu auttoi kuin kehitellä kunnon pääsiäispaniikit kiirastorstain kunniaksi.

Paniikki, kuten lukuisat aiemmatkin paniikit, syntyvät ennen kaikkea tunteesta, että melkein koko meidän perheen elämä on yksin minun vastuullani. Osaan tuon vastuun hyvin ottaa ja olen siitä myös tosi huono luopumaan. Kontrolloin ja suoritan. Ja jälkimäinen, jos mikä, johtaa hyviin vääntöihin zenimäiseen olotilaan pyrkivän puolisoni kanssa. Pääsiäispaniikki sai siis vielä yhden ulottuvuuden: riita piti selvittää ennen kiireellisten asioiden hoitamista.

Paniikki purkautui vähitellen, kun puoliso lähti asioille ja jäin itse kotiin ruokkimaan lapset ja siivoamaan, jos aikaa jäisi. Pelkästään tekeminen ja toiminen vähensivät paniikistani vähintään puolet. Suurin osa paniikistani on pelkästään tunne, sisäinen kaaos, johon alan uskoa. Kulutan uskomattoman määrän energiaa huohottamiseen ja hössöttämiseen "pitäisi, pitäisi, pitäisi, nyt nyt nyt". Juoksen kellon perässä ja voivottelen, miten vähän aikaa on enää jäljellä. Väärin menee.

Luututessani jämähtäneitä kaurapuuroja ruokapöydän alta muistin, miten lasteni kerho-ohjaaja oli joskus laskiaisen tienoilla puhunut vaikuttavasti paastonajasta. Paastonajan ei tarvitsisi merkitä kurinalaista ruokadieettiä, vaan aivan yhtä hyvin nykyihminen voisi luopua jostakin muusta turhasta ja tarpeettomasta, edes lyhyeksi ajaksi. Minä haluan paastota suorittamisesta.

Ristiriitaisuuden huipentuma koko paniikissa oli vankkumaton halu kiirastorstain ehtoolliselle; Siinäkö pääsiäishartauksien ydin pilee, että suoritan ja hiljennyn kirkonpenkissä hetken, jotta voin taas jouluun asti olla tyytyväinen tapakristitty? En minä niin halunnut, mutta sitä kiirastorstain "pitäisi saada tehdyksi" -aikataulu kuitenkin todisti.

Kuinka meidän kävi? Kirppispöytä tuli siivottua, viinit ja Ventolinet hommattua ja kauppaostokset ostettua. Ruokin lapset, imuroin ja luuttusin ja ehdin kirkkoon. Tietenkin olin salaa tyytyväinen, koska olimme onnistuneet suoritutumaan kaikesta. Oivalsin kuitenkin, mikä paasto alkaa pääsiäisen jälkeen. Ainakin siihen pyrkiminen - jottei paasto muutu suorittamiseksi.

Markon maalaamat pääsiäismunat, joista jälkimmäisessä lukee "ZEN".

ps. Pääsiäislauantaina oli tarkoitus lähteä ystävien luo mökille Keski-Suomeen. Perheemme aamu oli kuitenkin niin kaaottinen, että juoksin itkeviä ja kiljuvia lapsia peiton alle piiloon jo klo 8.30, etten räjähtäisi hallitsemattomasti. Fiksuinta oli perua mökkireissu ja tehdä pääsiäisenä ihan jotain muuta. Arvatkaa, kuinka helppoa oli luopua suunnitelmasta? No ei ollut! Onneksi arki tarjoaa jatkuvasti oppimistilanteita, joissa väkisin suunnitelmasta kiinnipitäminen johtaisi katastrofiin. Valmiista suunnitelmista luopuminen on askel kohti vähemmän suorituskeskeistä elämää.

Suunnitelmien muutos kannatti. Pääsiäisyönä nimittäin istuin ja kuuntelin upeaa pääsiäisyönmessua, jonka saarnassakin sivuttiin suorituskeskeistä elämää. Ehkä minun kuului kuulla nuo sanat ja kokea musiikillisesti upeasti toteutettu kokonaisuus. Joskus tulee valvottua muiden takia, nyt valvoin vain itselleni - kaikessa rauhassa.

Hiljaisuudesta ja riittämättömyydestä

Rakastan hiljaisuutta ja rauhallisuutta -kukapa ei! Meidän perheessä ne ovat katoavia luonnonvaroja, joita pitää vaalia ja suojella, etteivät ne täysin kuole sukupuuttoon. Hiljaisuudessa ehtii ajatella omia ajatuksiaan, rauhassa on enemmän aikaa kuin säntäilyssä. Lasten kanssa tiettyyn melutasoon tottuu ja metelin myös hyväksyy, mutta silti illan hiljainen hetki lasten mentyä nukkumaan on päivän paras. Hiljaisuudessa saa olla riittävä, itselleen.

Melu hermostuttaa, ja hermostumisesta seuraa yleensä lisää melua, kuten kävi tänä aamuna. Vaikka kuinka pinnistelimme rauhallisen aamun eteen, pieleen meni.

Aamumetelin keskellä tunsin valtavaa riittämättömyyttä. Olin klo 6.57-8.30 välisenä aikana ehtinyt itse pestä, puhdistaa ja rasvata kasvoni, pukea aamutakin ja hörpätä kaksi kertaa lattemukillisesta. Viisi asiaa. Kaiken muun ajan olin käyttänyt lapsiin: pessyt kakat, pukenut vaatteita, etsinyt vaatteita, keittänyt puuroa, annostellut puuroa, syöttänyt puuroa, pissattanut, etsinyt Pikku Kakkosta tv:stä, rauhoitellut itkuja jne. En edes tajua, miksi aikaa kului niin paljon ihan perusaamun askareisiin! Riittämättömyys kuitenkin kulminoitui tilanteeseen, kun yksi huusi nälissään puuroa eikä toinen suostunut pissalle isän kanssa. Ja sekin huusi. Ja minä olisin vain halunnut juoda kahvia. Kaikessa hiljaisuudessa!

Melu synnyttää usein tilanteita, joissa riittämättömyys pursuilee yli. Tilannetta harvoin helpottaa se, että huudan sen ääneen. Tämänaamuisessa liikuttavinta oli, kun esikoinen oman kiukkunsa keskeltä kysyi rauhallisesti: "Mikä äitiä hammittaa?" Mitäs siihen sanot. "Se, ettei riitä teille, vaikka koko ajan passaa eikä ole itse ehtinyt juoda kuin kaksi hörppyä kahvista!" Teki mieli sanoa.

Riittämättömyys on usein hyvin konkreettista. Arki synnyttää aitoja tilanteita, joissa ei riitä mihinkään. Ei vaikka miten pinnistelisi. Lisäksi pienten lasten vanhemmuus on valtaosin antamista: pukemista, syöttämistä, pesemistä ja pyykkäämistä. Vanhemmuudesta toki saa, valtavasti, mutta lähinnä enemmän abstrakteja asioita, joita ei kaiken arkimelun keskellä edes muista arvostaa. Ne näkee ja muistaa sitten jälkeenpäin. Jotta minä jaksan pukea ja pestä taas huomenna, tarvitsen oman hiljaisuuden hetkeni.

Ps. Tänään oli myös ihan älyttömän siistiä puskea pinkkiä kahvakuulaa korkeuksiin. Riittämättömyydet varisee, kun onnistuu turkkilaisessa ylösnousussa melkein ja vieläpä painavammalla kuulalla kuin viimeksi! Riittävän rankka treeni. Päivän kruunasi kuumat löylyt, hiljaisessa saunassa. yksin.