Konditionaalielämää

Haluaisin olla äiti, joka tarjoaa lapsilleen luomupellossa kasvaneita multaporkkanoita. Haluaisin olla äiti, jonka koti on ojennuksessa, kaapit järjestyksessä ja kaikki turha sälä heitetty pois. Tahtoisin olla äiti, jonka varastossa säilytetään vain tarpeelliset ja hyödylliset tavarat.

Tahtoisin olla äiti, jonka ei tarvitse laahustaa aamuisin likaiseen keittiöön, leivänmurujen ja tiskien keskelle. Tahtoisin olla äiti, jonka puutarhassa kukkivat ja rehottavat, muutkin kuin voikukat. Tahtoisin olla lapsilleni kärsivällisempi, puolisolleni ystävällisempi ja vähemmän kiukkuinen. Tahtoisin ehtiä pukeutua siisteihin vaatteisiin, pestä ja harjata hiukseni joka aamu ja juoda vain vähän jäähtynyttä kahvia.

Tahtoisin tavata enemmän ystäviäni, edes soittaa tai viestittää heille useammin. Tahtoisin tietää veljieni, mummoni ja sukulaisteni  kuulumisista useammin. Haluaisin nähdä kummipoikieni ja kummityttöni kasvavan. Tahtoisin viettää enemmän omaa aikaa, parisuhdeaikaa ja aikaa lasteni kanssa.  

Tahtoisin valittaa vähemmän ja keskittyä olennaiseen enemmän. En valittaisi turhista, mitättömistä pikkujutuista: leivänmuruista, kaapin sotkuista tai voikukista. Ihan oikeastihan kaikki isot asiat ovat mallillaan ja elän elämäni parasta aikaa juuri nyt tai niin siihen koetan suhtautua. En myönnä olevani tyytymätön, mutta. Mutta sen paljastaa. Niin vaikea on keskittyä elämään tässä ja nyt. Niin vaikea on olla tyytyväinen vähään, pieneen ja arkiseen. Niin vaikea on olla marmattamatta ja valittamatta pikkujutuista. Arki on kuitenkin parasta: silloin kaikki on tavallisesti eikä mikään suuri asia ole rempsallaan.

Sanotaan, että tyytymättömyys elämää kohtaan liittyy tyytymättömyyteen omaan itseensä. Osatotuuden myönnän, mutta ihan oikeasti on myös niin, että viihdyn todella paljon paremmin siivotussa kodissa, jossa en törmäile turhuuksiin, jossa kaapit on järjestyksessä ja ikkunat pesty. Viihdyn muiden ihmisten seurassa, välitän ystävistäni ja rakastan puutarhassa kuokkimista. Haluaisin tehdä kaikkea koko ajan ja samanaikaisesti pysähtyä ja rauhoittua. Harjoitella olemista tässä ja nyt.

Toisaalta myös ahdistun suomalaisen kulttuurin välinpitämättömyydestä ja empatian puutteesta lähimmäisiä kohtaan. Yhteiskunnallisia syitä on ruodittu erilaisissa Eero Hiltusta koskevissa kirjoituksissa paljon, ja itsestänikin sukeutuu helposti moralisti muiden elämää kohtaan.Samaanaikaan kuitenkin tuskailen, miten oman kodin ikkunat on pesemättä tai kaapit järjestelemättä. En haluaisi vain kaivella omaa napaani ja surkutella keskeneräistä kotiani, omaa keskeneräisyyttäni, vaan kääriä hihat ja ryhtyä työhön suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisten lasten ja nuorten puolesta. Elän konditionaalielämää. Haluaisin, tahtoisin, voisin.


Konditionaalista saa preesensin, kun poistaa isi-päätteen. Olen keskeneräinen, silloin tällöin äreä äiti, joka on liikkeellä koko ajan. Haluan ja tahdon lapsilleni (ja suomalaisille lapsille) parasta. Voin ainakin jotakin siitä parhaasta toteuttaa, kun lopetan tämän kirjoittamisen ja menen lämmittämään lapsilleni äitien tekemää ruokaa. Sen jälkeen menemme ihastelemaan rehottavia voikukkia, sillä ne muistuttavat rempseällä tavallaan siitä, miten elämäkin rehottaa.

Melkein täydellistä

"Niriniri ja narinari, tekisit sitä, tätä ja tota. Etkä sä koskaan tee sitä, etkä tätäkään. Etkä sä ole muuten vielä edelleenkään aloittanut sitä, etkä tätä, etkä hoitanut tuota. Niriniri." Lähimmilleen voi valittaa ihan kaikesta. Hyvä, jos niin voi tehdä: se henkii luottamuksesta, mutta "et koskaan"- tai "et ikinä" -sanavalinnasta on myös kannettava vastuu.

Arjessa isolla A:lla positiiviset ja mieluisat asiat tahtoo hukkua kaiken moskan (myös kirjaimellisesti) alle. Koko ajan on jokin asia kesken tai rempallaan. Kaurapuurokökkäreiden hinkkaamisesta harva pystyy repimään nautintoa - ellei sitten tietoisesti rupeaisi ajattelemaan ja suhtautumaan ihan kaikkiin asioihin positiivisesti. Luulen, että se olisi mahdotonta. Tosi vaikeaa ainakin. Ajattelin kuitenkin aloittaa jostakin. Kaurapuurokökkäreet ovat turhan haastavia näin alkuun, mutta päätin listata positiivisia sattumuksia viikon ajalta - ihan itsekkäästi myös itseäni varten:

Sain äidiltäni raparperia sekä Rakkaus-aforismikokoelman muistoksi valmistuneesta esityksestä.

Puoliso toi ruusuja tullessaan töistä.

Meillä on ollut useampi vapaapäivä tällä viikolla.

Sain puhua pitkän ja tärkeän puhelun ystäväni kanssa.

Kuopus sanoi selvällä suomen kielellä "vettä".

Esikoinen sanoi minulle "Olet ihana" ja halasi päälle.

Sain kummeiltani kukkia, piirakoita, rullukkaa ja pienen lahjan ihan itselleni.

Heräsin eräänä aamuyönä linnunlauluun, kun parvekkeen ovi oli jäänyt rakosilleen.

Pihan kevätsiivous on melkein valmis.

Grillasimme erinomaista lohta.

Puoliso ennätti yhtenä aamuna tarjoilla aamupuurot ja pukea lapset ennen töihin lähtöä.

Kävin juoksulenkillä yli puolentoistavuoden tauon jälkeen.

Aurinko paistaa, pienet pojat nukkuu ja kirjoitan tätä omenapuun (noh, koristesellaisen) katveessa. Melkein täydellistä. (Ehkä jonakin päivänä voin jättää "melkein"-sanan kirjoittamatta.)

Juhlatuulella

Lapsena syntymäpäiviä juhlittiin jokaikinen vuosi. Aikuisena tulee helposti ohittaneeksi oman juhlapäivänsä: ei halua ajatella, kuinka vanha todella jo on, ei halua kohottaa itseään framille tai ei muuten vain ole juhlatuulella. Kuitenkin jokaisen aikuisenkin pitäisi sallia itselleen vähintään edes yksi päivä vuodessa estradilla. Lapsia kehumme ja kannustamme lähes estoitta, mutta myös kukin aikuinen kaipaa positiivista huomiota, mielellään vielä joka päivä. Kun täyttää 30 ja risat, parhaita lahjoja ovat puhelut ja tekstarit ystäviltä pitkin päivää. Uskomattoman moni muistaa myös Facebookissa, ja sekin ilahduttaa, jopa liikuttaa.

Syntymäpäivä on minulle vuosittainen kevään alkamisen juhla: aurinko paistaa, lämmittääkin jo hieman. Tulen myös tarkastelleeksi mennyttä vuotta tai muistelleeksi menneitä vuosia kuin uutena vuotena. Koettaa katsoa itseään mahdollisimman rehellisesti.

Tänä vuonna tarvitaan paljon varapäreitä ja valokynää. Kahden pikkulapsen vanhempana, etenkin juuri nyt, kun toisella on uhmaikä ja toisella joku muu eroahdistuskriisi, varavoimia tarvitaan päivittäin. Valokynä puolestaan korjaa valvomisesta tummuneet silmänaluset - paras ehostusväline ikinä. Valvominen on tyhmää, mutta samalla niin valtavan antoisaa, kun voi yksin, kaikessa rauhassa kuunnella kaipaamaansa hiljaisuutta, järjestellä ajatuksiaan, elää hetkessä. Ristiriitaista.

Elämä juuri nyt on täynnä ristiriitoja - se on varmaan aina ollut, mutta nyt ristiriidat kampeavat välillä yliotteen: töissä vai kotona, maalla vai kaupungissa, opena vai opiskelijana, äitinä, vaimona vai naisena? Kuka minä olen ja milloin minusta tuli tällainen? Pari vuotta sitten en hyväksynyt sanaa "kolmenkympinkriisi", mutta nyt ymmärrän, mitä se saattaa tarkoittaa. Kriisi on kuitenkin liioiteltua. Mieluumminkin kasvunpaikkoja, uusia mahdollisuuksia, yllätyksiä. Toivottavasti kaikista noista olisi kolmekymppiset tehty! Tai kuten Ismo Alankokin laulaa, kriisistä kriisiin voi kulkea komein askelin.

Olen saanut tänään huikean määrän onnitteluja ja hyvänmielen toivotuksia. Se tekee kiitolliseksi. Poimin tähän parhaimmat (kiitos synttärikaimat!) iloksi kaikille muillekin tuleville ja menneille juhlijoille, on totisesti aihetta olla juhlatuulella: "Niin kyllähän muutoksen huomaa, kun katsoo peiliin ja vertaa näkemäänsä vuosien varrella otettuihin kuviin: peilin kasvot ovat itsevarmemmat, tyytyväisemmät ja onnellisemmat kuin kuvissa." ja "Mahtavaa kun ollaan synnytty!" Juhlamieltä  ja onnea ihan jokaiselle!

Ollako oikeassa vai ollako avuksi?

Joskus on vaikeaa saada viestinsä perille. Puolison kanssa kommukoiminen on erityisen vaikeaa, aika ajoin se käy jopa sietämättömäksi. Oivalsimme eilen toisistamme pari asiaa. Ensiksikään emme ole erityisen hyviä kuuntelemaan toinen toisiamme ja toiseksi suhtaudumme arkeen ja elämään ylipäätään (useimmiten) täysin eri tavalla. Tuntuu itsestään selvältäkin sanoa näin, mutta oivallus avarsi.

Olen ajatellut, että puolisoni on joskus oikeasti laiska ja saamaton. Minä puolestani olen hänen mielestäni mikromanageroinnin mestari ja jännittäjä, jolle kaikki asiat pitää olla suunniteltu ja mietitty, jotta voidaan toteuttaa. Näissä lauseissa on totta vain toisen tekemä väärä tulkinta toisen luonteenpiirteestä. Oikea totuus on pikemminkin se, että mies elää oikeastaan ihan koko ajan vain hetkessä: syödessään, kouluttaessaan, leikkiessään lasten kanssa, säätäessään tv-kanavia tai imuroidessaan. Minä puolestani mietin syödessäni sitä, mitä tehdään iltapäivällä ja illalla tai huomenna ja kesällä tai imuroidessani sitä, miten kotityöt jaetaan ensi viikolla tasaisemmin: listataan työt järkevämmin, kommunikoidaan paremmin, pyydetään apua enemmän - miljoona ideaa. Minä suunnittelen lähes kaiken, olen koko ajan "tietoinen" - toinen elää "tilanteen mukaan" tai "riippuu kontekstista" -tyylillä lähes jatkuvasti. 

Toisen asemaan on vaikea asettua, koska koko elämänfilosofia, suhtautuminen elämään on aivan toisenlainen. Minä väitän, ettei lasten kanssa yksinkertaisesti voi vain elää hetkessä. Ruokailu on pahasti myöhässä, jos klo 12 katsoo tyhjään jääkaappiin. Puoliso puolestaan väittää, että jos jääkiekkokanavat on saatava näkyviin, ne laitetaan, vaikka lapset kiukuttelevat vieressä: "Nyt keskitytään näihin tv-kanaviin, kun hommaan kerta ruvettiin!" Aika raivostuttavaa - kummankin mielestä.

Lohdullista tässä on, että nyt tiedämme tämän. Ehdotin jopa sitä, että tekisimme kokeilun: eletään ensin viikko sinun, sitten toinen viikko minun tavallani. Ei muuttamismielessä vaan niin, että käytännön kautta kokeilemalla ymmärrys toisen elämänfilosofiaa kohtaan voisi lisääntyä. Kun tietää jotakin oleellista toisesta, voi yrittää ehtiä vaikuttamaan siihen, miten seuraavalla kerralla reagoi, kun riita on puhkeamaisillaan. Yleensä ei ehdi tehdä mitään: tulee sanoneeksi tismalleen samalla tavalla kuin aina ennenkin. Tapa sanoa, suhtautua ja elää on kumminkin selkäytimessä. Kulttuuri, kasvatus, kokemukset, arvot, asenteet ja kymmeneet muut kerrokset tuovat vielä vähän lisäväriä sanomaan. Ei ihme, että kommunikaatio ihmisten välillä ylipäätään on vaikeaa!

Itse haluaisin osata elää enemmän hetkessä, kuten blogasin viimeksi, mutta suunnitelmiakin tarvitaan, jos niissä ei roiku väkisin (tästäkin on jo tullut höpistyä). Hyvä oljenkorsi elämään ihmisten parissa on myös: "Haluatko olla oikeassa vai haluatko olla avuksi?" Ja näin MM-kisojen kunniaksi: joukkepeliäkin tässä peltaan. Loppujen lopuksi olemme samalla puolella ja pelaamme yhteiseen maaliin - meidän perheen parhaaksi.