"Milloin ollaan perillä?" - Nyt.

Viimeisen vuoden aikana meille on syntynyt toinen lapsi, on etsitty ja perustettu uusia töitä, ohjattu yksi esitys ja hoidettu kotia ja lapsia siinä sivussa. Mietin, minne muuttaa, mitä tekisin isona, missä kaikkialla haluaisin matkustaa. Enemmän, nopeammin, isompaa, parempaa!

Pääsin töihin ennen kuin valmistuin ja ensiyrittämällä sain vakityön. Viimeisten viiden vuoden aikana olen mennyt naimisiin, synnyttänyt kaksi lasta, muuttanut kaksi kertaa, opiskellut, ohjannut kaksi esitystä, matkustanut kuudessa eri maassa, harrastanut pilatesta, joogaa, zumbaa ja bodypumpia. Suunnitellut, sopinut, organisoinut ja pystynyt tapaamaan käsittämättömän määrän ystäviä, tuttavia ja sukulaisia.

Viimeisten 32 vuoden aika tullut saavutettua aika paljon. Olen ollut koko ajan menossa jonnekin, suunnittelemassa jotakin tai palaamassa jostakin. Suurimman osan kaikesta olen itse halunnut ja valinnut. Paljon olen tehnyt myös vain siksi, koska niin kuuluu, pitää tai koska muut toivovat.

Lähes kolmevuotias kysyi eilen autossa: "Äiti, milloin me ollaan perillä?" Hän jatkoi omaan leikkisään tapaansa laulellen: "Ihan kohta me ollaan jo peerillää, ihan kohta me ollaan jo peerillää..." Teki mieli pysähtyä siihen paikkaan. Seis. Stop. Nyt riittää.

Ei elämää voi hukata kiirehtimällä seuraavaan paikkaan, seuraavalle elämän etapille. Ei elämäntarkoitus ole saavuttaa jotain itsen ulkopuolelta. Vaan kaikki on jo minussa. Mitä enemmän ulkopuolista ja ulkopuolelta haalii, sitä tyhjemmältä tuntuu.

Viimeisen vuoden aikana joku tai jokin on yrittänyt säännöllisesti havahduttaa minut oravanpyörästäni. On ollut puhuttelevia kohtaamisia tai lasten kautta ja heidän kanssaan olen huomannut, miten jokainen hetki on vain tässä ja nyt. Aloinko olla niin täysi, että piti alkaa kirjoittaa? Kirjoittamisen myötä olen löytänyt puhutteleville sivustoille hidastamisesta ja läsnäolosta. Eräs tärkeistä kohtaamisista on ollut Elina ja häneltä saamani sitaatti, jonka löysin juuri äsken: "Sinun tulee olla tietoinen sisäisestä äänestäsi, jotta et kuulisi vain ympäristösi ääntä ja jotta et toimisi vain muiden sanelemien totuuksien mukaan. Sinun täytyy löytää se, mikä on totta itsellesi."

Hidastaminen, läsnäolo, oleminen tai downshifting on muoti-ilmiö, mutten ihmettele lainkaan, että moni etsii nykymenon vaihtoehtoja. Eikä hidastamisen tarvitse tarkoittaa tonttia Toijalasta, konkreettisesti suurta ja isoa. Se voisi tarkoittaa ennen kaikkea Olemisen riittämisen hyväksymistä, läsnäoloa itsessään ja itselleen. Sen hyväksymistä ja ymmärtämistä, ettei mikään ulkopuolelta tuleva tee minua onnelliseksi; mikään sellainen, mitä minulla ei jo olisi. Olen jo perillä. Sanoisin aika isoiksi asioiksi näitäkin.

Tunnustuksia

Istuin tänään lasten kanssa väärässä bussissa enkä kehdannut sanoa asiasta kuskille. Niinpä kävelin 3,5 kilometrin ylimääräisen lenkin. Lenkkeilyä sinäänsä en vastustellut, päinvastoin, ihana sää ja kaikkea. En kuitenkaan päässyt yli asiasta, etten avannut suutani ja myöntänyt virhettä kuskille. Rupesin pohtimaan tapahtunutta tarkemmin.

En kenties halunnut myöntää epäonnistuneeni. Vaikka niin tapahtuu koko ajan joka puolella! Ja vain epäonnistumalla voi oppia jotakin. Miten muuten lapsi oppii kävelemään, rakentamaan palapeliä tai ajamaan pyörällä? Meidän aikuistenkin pitäisi uskaltaa, mokata säännöllisesti oikein kunnolla. Kuinka monta työpaikan väärinkäsitystä tai jopa kokonaan pieleen mennyttä projektia vältettäisiin, jos osaisimme älähtää tekemästämme virheestä?

Parhaillaan käydään keskustelua ja valmistellaan ehdotuksia, miten saada koululaiset kuriin. Ehdotus on ilmeisemmin jo luovutettu opetusministeri Gustafsonille. Epäonnistumisen näkökulmasta olen huolissani toimenpiteistä: lisää kuria, kontrollia ja sanktioita, vähemmän kuuntelemista ja kohtaamista.

Tottakai minäkin haluan, että itselleen ja toisilleen vaaralliselta lapselta saa tarvittaessa poistaa teräaseen ja että väärästä teosta seuraa rangaistus. Ennemminkin olen huolissani ylipäätään taustalla piilevistä arvoista ja asenteista, jotka perustuvat kuriin ja kontrolliin. Rankaisemmeko epäonnistumisista?

Viisas tutkija on kirjoittanut aiheesta kiinnostavasti. Lukaise https://timopurjoatnfg.wordpress.com/ jos sinuakin kiinnostaa.

Epäonnistumisen tunne saattaa muistuttaa meitä myös häpeästä tai syyllisyydestä, joiden käsitteleminen on vielä vaikeampaa, toisille kipeääkin. Syyllisyydestä vapautuu pyytämällä tekemäänsä väärää anteeksi. Häpeä on puolestaan tunne, joka liittyy itseen, ihmisen käsitykseen ja tunteeseen itsestä: ihminen tuntee, että on huono ihmisenä. Häpeän tunteestakin voi, ja pitää, kuitenkin vapautua.

Kuinka montaa suomalaista mahtaakaan vaivata häpeätauti? Johtajuuskouluttajan Anne-Liisa Palmun kirjoitus herättää ajattelemaan.
http://hidastaelamaa.fi/2012/06/tyo-tulevaisuudessa-hapean-reaktiot/

Puolisoni ehdotti, että tekisin saman uudestaan, valitsisin väärän bussin, mutta toteaisin erheeni kuskille ääneen. Voi olla, että se olisi liian rajua, tunnustan ensin kirjoittamalla. Tunnustakaa tekin, ainakin itsellenne.

Rehottavat voikukat ja vähän muitakin vanhemmuuden kukkasia

Vain muutama päivä sen jälkeen, kun kirjoitin "Konditionaalielämää"
(edellisen blogipostauksen), luin uudistunutta Kaksplussaa (6/2012): "Rento
nykyvanhempi luottaa itseensä. Hän on suvaitsevainen ja ymmärtää
monenlaista äitiyttä syyllistämättä ketään. - - Rohkea äiti tai isä
uskaltaa olla epätäydellinen oma itsensä. Hän on paras isä tai äiti
lapselleen, eikä tunne huonommuutta omasta vanhemmuudestaan. Nykyäiti
kun tietää viimeistään oman vanhemmuutensa vanhetessa, että täydellinen
äiti se vasta taruolento on." Onko - tai pikemminkin, tietääkö? Tiedänkö
todella, jos aiheesta pitää lehteenkin kirjoittaa?



Rupesin ajattelemaan, että oikeasti me äidit (ja isät, isät mielestäni
kumminkin paremmin) emme ole kovinkaan suvaitsevaisia toisiamme kohtaan
emmekä ymmärrä kovinkaan monenlaista äitiyttä. Monen meidän mielestä
jossakin on kuitenkin olemassa jokin ihannoitu, saneltu ja etukäteen
määrätty vanhemmuus ja äitiys/isyys, jota pitäisi ainakin yrittää
tavoitella. Tai jos oikeasti olisimme ymmärtäväisiä, ei siitä tarvitsisi
lehteen kirjoittaa. Kaksplussan päätoimittaja Jaana Sarkki koettaa
kenties sanoa: "Meidän pitäisi olla rennompia, suvaitsevaisempia ja
sallia epätäydellisyys." Vaikeaa on, tiedän kokemuksesta.



Salla Korpelan mainiossa kirjassa Paratiisin parkkipaikka - Ajatuksia arjen pyhyydestä
(2005) on ajatuksia herättävä kirjoitus rehottavista voikukista, jotka
"puskevat läpi epätoivoisimmistakin paikoista, asfaltista ja
raitiovaunukiskojen kaarteista". Toiset huhkivat hikihatussa, minä
mukaan luettuna, tosin nykyisin vähemmän hikoillen, voikukkamerta
vastaan; kitkevät ja myrkyttävät, jotta voivat istuttaa tilalle "monta
laatikollista keltaisia orvokkeja suoriksi riveiksi". Korpela kysyy,
voisiko voikukkien vainoaminen olla jonkinlainen siveyskysymys: "Olisiko
niin, että voikukissa on joillekin liikaa railakasta elämää? Joku raja
se on kukoistuksellakin oltava!"



 Elämä rehottaa voikukkien lailla. Ei äitiys, vanhemmuus, ystävyys tai
naapuruus mahdu yhdenlaiseen muottiin. Onko itselle vieras, outo ja
tuntematon automaattisesti paha, pelottava ja vastustettava? Suorissa
riveissä pönöttävät orvokit kielivät Korpelan mukaan puutarhurin
ahkeruudesta. Pihamaalla sikin sokin rehottavat voikukat puolestaan
kuvastavat huolettomuutta, laiskuutta, suunnittelemattomuutta ja
tyylitajunpuutetta.



Huolimattomuus ja laiskuus ovat puolestaan paheita, jotka eivät sovi
vanhemmuuteen. Ja kuitenkin rennosta vanhemmuudesta kirjoitetaan paljon.
Eikä rentous tarkoita samaa kuin rajattomuus - vaan vaikkapa sitä, että
viikkosiivouspäivästä ei tarvitse itsepintaisesti pitää kiinni, jos se
ei sovi omalle perheelle ja jos ihan jokainen on rättipoikkiväsynyt.



Meidän kodissa rehottavat ainakin tiskipöytä (lähes koko ajan),
vaatehuolto ja lasten hiukset. Taitaa olla niin, että olen itse
voikukkatyyppinen ja kovasti pyristelen ollakseni edes välillä suorassa
rivissä pönöttävä orvokki. Ja tuo pyristely on ristiriitaista ja välillä
ahdistavaa. Toisaalta vanhemmuudessa on tilanteita, jolloin voikukat
saavat rehottaa sydämen kyllyydestä; toisinaan on asetuttava riviin
orvokkien lailla.



Eikä toisten rehotuksista tulisi ahdistua ainakaan ottamatta ensin
selvää. Ja aidan toisella puolen kasvavaa mallikasta orvokkipenkkiäkin
voi ihastella tuntematta huonommuutta. Antaa kaikkien kukkien ja
ruohojen rehottaa - rikkaruohojenkin! Niitä onkin lohdullisinta kitkeä
yhdessä, varsinkin vanhemmuudesta.