Olen hurahtanut läsnäolosta ja hidastamisesta kertovaan kirjallisuuteen. Olen kääntänyt ahkerasti sivujen kulmia teoksista Olet jo perillä (Jon Kabat-Zinn), Läsnäolon voima (Eckhart Tolle), Havahtuminen (Anthony de Mello), Äidin voimakirja (Mervi Juusola) ja Pientä elämää etsimässä (Marikka Bergman). Ahmin. Nyökyttelen lukiessani.
Ei kai ole sattumaa, että juuri nyt, ruuhkavuosien huippukohdassa, löydän itseni kirjojen sivuilta. Elämän merkityksellisyyden on löydyttävä jostakin muualta kuin suorittamisesta, itsensä piiskaamisesta tai jatkuvasta tulevaisuuden unelmoinnista.
Innostus leviää aiheesta kertoviin blogeihin, olen ilmoittautumassa läsnäolokursseille, joogatunnit alkavat parin viikon päästä ja suunnittelen herääväni jatkossa aikaisemmin, jotta ehtisin aamusta viettää hetken itseni kanssa. Haluaisin osata jo nyt, heti, kaikki. Kappas, läsnäoloa ja hidastamistakin voi alkaa suorittaa!
Toisaalta pienten lasten kanssa elellessä hidastaminen tuntuu päivittäin lähes mahdottomalta. Pelkästään tänään raejuustot ja jauhelihakastikkeet lensivät kaaressa matolle, pesin kakkapyllyä ja hammasharjaa samaan aikaan, pikkuasentajat korjasivat läppäriä ja soitinpa vielä myrkytystietokeskukseenkin kysyäkseni, onko d-vitamiinin reilusta yliannostuksesta vaaraa. Toisaalta noissa tilanteissa ei ehdi edes ajattelemaan mitään muuta kuin kyseistä hetkeä. Läsnä on oltava, koska lähes koko ajan jompikumpi kysyy, pyytää tai tekee jotakin, johon on reagoitava.
Eräs tuttuni sanoi tosi hyvin: pienten lasten vanhemman pitää jatkuvasti, ihan koko ajan 24/7 tietää tismalleen, missä lapset ovat. "Ulkona" on liian epämääräistä. "Yläkerrassa"-vastaukseen voin tyytyä hetkeksi tai sitten äänien perusteella koettaa päätellä, missä huoneessa ja mitä, jompikumpi tai molemmat ovat tekemässä. Hiljaisuus on vaarallisinta. Jatkuva valppaana olo kuluttaa. Minulle kuitenkin kuluttavinta se, että natiaiset voivat ja saavat keskeyttää minut ihan missä tahansa tilanteessa, jos olen paikalla. Nykyisin lukitsen vessanoven. Vähän helpottaa, jos kaikesta huolimatta pystyn poimimaan oleellista, edes joskus, noista kaaottisista, elämännälkäisistä hetkistä.
Suurin konkreettinen askeleeni kohti hitaampaa mielentilaa on ollut se, etten enää raivostu sotkuista, siivottomuudesta ja jatkuvasta epäjärjestyksestä kodissani. Annan olla. Keitän kahvit ja luen vielä vähän lisää Bergmania tai Tollea. Toisaalta haastavaakin on aina välillä. Kalenteri täyttyy vaivihkaa ja ei-sana on silti niin vaikea.
Olen kuitenkin raivannut aikaa itseni kuuntelulle. Se, mitä kuuluu, ei välttämättä ole aina mukavaa kuunneltavaa, mutta vain rehellisyyden kautta pääsen perille. Tai siis, olen siellä jo, mutta tunnistan sen kai paremmin. Tai jotenkin noin.
Mitähän koetin sanoa? Sitä, että oman elämän hidastaminen on tosi vaikeaa ja sitä, että sitäkin on mahdollista ruveta suorittamaan. Lisäksi sitä, että vaiva kuitenkin kannattaa ja että kaaoksenkin keskellä on olennaista juuri kaaos itse, hetki, kun kuopus suut, silmät ja hiukset täynnä raejuustoa lappaa täyden lusikkakuorman ruokaa suuhun ihan itse, ojentaa tyhjää maitomukiaan minua kohti ja sanoo (tai huutaa) "Annannannanna!" ja keskeyttää minut kirjojen sivuilta.
torstai 23. elokuuta 2012
Päivän aikana ajateltua
Oletteko koskaan listanneet tai laskeneet kaikkea sitä, mitä ajattelette päivän aikana. Ajattelua on ihan hirvittävästi! Jon Kabat-Zinn kirjoittaa kirjassaan "Olet jo perillä", että juuri ajattelemista ei pitäisi olla (tai kaiken sen ajattelemista, mitä emme havaitse juuri nyt), jos haluaisi olla totaalisen läsnä. On vain tämä hetki. "Meillä on taipumus olla erityisen tiedostamattomia sen suhteen, että ajattelemme kaiken aikaa sellaista, mikä ei ole havaintomme piirissä. Keskeytymätön ajatusten virta ei jätä juurikaan tilaa sisäisen hiljaisuuden kokemiselle. Emmekä juurikaan anna itsellemme tilaa vain olla, ilman että juoksemme koko ajan ympäriinsä tekemässä kaikenlaista. Useimmiten pikemminkin ajaudumme erilaisiin asioihin kuin teemme niitä tietoisesti. Tämän saavat aikaan nuo aivan tavanomaiset ajatukset ja ärsykkeet, jotka soljuvat mielemme lävitse virran - ellei suorastaan vesiputouksen - lailla. Virran pyörre vie meidät mukanaan ja hukuttaa alleen elämämme, samalla kun se vie meidät paikkoihin, joihin emme halua mennä, emmekä edes tajua, mitä kohti suuntaamme."
Läsnäoleva hetki voisi olla huomion keskittämistä sen sijaan, että ajattelee, mitä mielessä liikkuu. Kello tikittää, ovatpa jo punaisia nuo pihjalanmarjatkin, jääkaappi hurruttaa. Pitäisi muuten siivota se. Ja illaksi pitää valmistaa jauheliha, jossa on tämän päivän päiväys. Miksi muuten niin usein tulee ostettua lähipäivinä vanhenevaa ruokaa? En ole tarpeeksi tarkka. En muista kaivaa tiskin perältä. Minun pitää tsempata. Ajatusten virran pyörteestä hyppääminen ei tapahdu kuin itsestään. Se on vaikeaa ja vaatii voimaa.
Ajattelu alkaa niin helposti. Mitä teen seuraavaksi? Mitä aamupäivällä muuten tapahtuikaan? Pitäisi selvittää jo vanhentunut riita. Tulevatkohan lapset kipeiksi? Huolehtimista, voivottelua, murehtimista, muistelua, haaveilua ja huokailua. On vaikeaa, lähes mahdotonta olla vain tässä, myös ajatuksissaan.
Lisäksi ajattelu usein kuormittaa. Mietin tekemättömiä töitä sen sijaan, että tekisin niitä. Mietin, mitä sille tai sille ihmiselle kuuluu sen sijaan, että soittaisin ja kysyisin. Kai ihminen myös rakastaa omia ajatuksiaan, tuttua ja turvallista Tai omaa mieltä on vain vaikea hiljentää, koska ei ole edes yrittänyt. Tai pysähtyminen, läsnäoleminen pelottaa. Silloin vasta kuulisikin omat, oikeat ajauksensa!
Ajattelu kuormittaa myös siksi, että usein ajatukset ovat itseä ruoskivia: pitäisi olla tarkempi kaupassa, pitäisi olla tomerampi kotitöissä, lapsetkaan eivät tottele. En kumminkaan osaa, jaksa, kykene, ehdi tai pysty. Ei kukaan muukaan, ainakaan kaikkea! Itseä pitää myös rakastaa ja helliä, kehua ja kannustaa, kiittää ja todeta, tämä on riittävästi, juuri näin on hyvä. Vielä paremmin se tehoaa, koska sen sanoo ääneen ja muiden kuullen. Ajatelkaa, miltä kuulostaisi hiekkalaatikon reunalla tai työpaikan kahvihuoneessa, kun kaikki vanhemmat, ja etenkin äidit, vuolaasti kehuisivat itseään!
Ja jos ei olisi mitään kehuttavaa, senkin saisi sanoa, pitäisi sanoa, eikä AJATELLA, etten ole tarpeeksi iloinen, pirteä ja ponteva mutsi, kun en jaksa yhtyä toisten ilakointiin. Me äidit, jos ketkä, osaamme olla julmimpia ja armottomimpia itsellemme. Puhtaat lapset, siisti koti, viikatut pyykit, putsattu pönttö, silitetty kauluspaita, omatekemät ruoat, aurinkorasvatut ihot, riittävän täysi harrastuskalenteri, sopivasti omaa aikaa, samanverran aikaa parisuhteelle, rentouttavat hetket ystävien kanssa, huomioitu isoäiti, tarpeeksi lyhyet työpäivät, kammatut hiukset - omat ja lasten, katsastettu auto, leikattu nurmikko, kitketty kasvimaa, luettu Hesari, ymmärrys uusimmista sisustustrendeistä, kuitenkaan kestävää kehitystä ja kierrätystä unohtamatta, rajoittamalla ja rakkaudella kasvatetut lapset ja kaikki muut kymmenet arjen, juhlan ja lomien vaatimukset näännyttävät meidät, jollemme lopeta vaatimasta itse itseltämme.
Ja tietenkin, jos kuitenkin tekee ja nauttii tekemästään, antaa mennä vain! Tärkeintä kenties on ettei, ainakaan AJATTELE, että olisi kuitenkin pitänyt pystyä, jaksaa ja kyetä vielä se, tämä tai tuo.. Ei olisi. Koska se hetki meni jo ja nyt on tämä. Sormet kosketusnäppäimillä, edelleen jääkaapin hurina ja vielä aavistus jo vähän jäähtyneen kahvin tuoksua.
Läsnäoleva hetki voisi olla huomion keskittämistä sen sijaan, että ajattelee, mitä mielessä liikkuu. Kello tikittää, ovatpa jo punaisia nuo pihjalanmarjatkin, jääkaappi hurruttaa. Pitäisi muuten siivota se. Ja illaksi pitää valmistaa jauheliha, jossa on tämän päivän päiväys. Miksi muuten niin usein tulee ostettua lähipäivinä vanhenevaa ruokaa? En ole tarpeeksi tarkka. En muista kaivaa tiskin perältä. Minun pitää tsempata. Ajatusten virran pyörteestä hyppääminen ei tapahdu kuin itsestään. Se on vaikeaa ja vaatii voimaa.
Ajattelu alkaa niin helposti. Mitä teen seuraavaksi? Mitä aamupäivällä muuten tapahtuikaan? Pitäisi selvittää jo vanhentunut riita. Tulevatkohan lapset kipeiksi? Huolehtimista, voivottelua, murehtimista, muistelua, haaveilua ja huokailua. On vaikeaa, lähes mahdotonta olla vain tässä, myös ajatuksissaan.
Lisäksi ajattelu usein kuormittaa. Mietin tekemättömiä töitä sen sijaan, että tekisin niitä. Mietin, mitä sille tai sille ihmiselle kuuluu sen sijaan, että soittaisin ja kysyisin. Kai ihminen myös rakastaa omia ajatuksiaan, tuttua ja turvallista Tai omaa mieltä on vain vaikea hiljentää, koska ei ole edes yrittänyt. Tai pysähtyminen, läsnäoleminen pelottaa. Silloin vasta kuulisikin omat, oikeat ajauksensa!
Ajattelu kuormittaa myös siksi, että usein ajatukset ovat itseä ruoskivia: pitäisi olla tarkempi kaupassa, pitäisi olla tomerampi kotitöissä, lapsetkaan eivät tottele. En kumminkaan osaa, jaksa, kykene, ehdi tai pysty. Ei kukaan muukaan, ainakaan kaikkea! Itseä pitää myös rakastaa ja helliä, kehua ja kannustaa, kiittää ja todeta, tämä on riittävästi, juuri näin on hyvä. Vielä paremmin se tehoaa, koska sen sanoo ääneen ja muiden kuullen. Ajatelkaa, miltä kuulostaisi hiekkalaatikon reunalla tai työpaikan kahvihuoneessa, kun kaikki vanhemmat, ja etenkin äidit, vuolaasti kehuisivat itseään!
Ja jos ei olisi mitään kehuttavaa, senkin saisi sanoa, pitäisi sanoa, eikä AJATELLA, etten ole tarpeeksi iloinen, pirteä ja ponteva mutsi, kun en jaksa yhtyä toisten ilakointiin. Me äidit, jos ketkä, osaamme olla julmimpia ja armottomimpia itsellemme. Puhtaat lapset, siisti koti, viikatut pyykit, putsattu pönttö, silitetty kauluspaita, omatekemät ruoat, aurinkorasvatut ihot, riittävän täysi harrastuskalenteri, sopivasti omaa aikaa, samanverran aikaa parisuhteelle, rentouttavat hetket ystävien kanssa, huomioitu isoäiti, tarpeeksi lyhyet työpäivät, kammatut hiukset - omat ja lasten, katsastettu auto, leikattu nurmikko, kitketty kasvimaa, luettu Hesari, ymmärrys uusimmista sisustustrendeistä, kuitenkaan kestävää kehitystä ja kierrätystä unohtamatta, rajoittamalla ja rakkaudella kasvatetut lapset ja kaikki muut kymmenet arjen, juhlan ja lomien vaatimukset näännyttävät meidät, jollemme lopeta vaatimasta itse itseltämme.
Ja tietenkin, jos kuitenkin tekee ja nauttii tekemästään, antaa mennä vain! Tärkeintä kenties on ettei, ainakaan AJATTELE, että olisi kuitenkin pitänyt pystyä, jaksaa ja kyetä vielä se, tämä tai tuo.. Ei olisi. Koska se hetki meni jo ja nyt on tämä. Sormet kosketusnäppäimillä, edelleen jääkaapin hurina ja vielä aavistus jo vähän jäähtyneen kahvin tuoksua.
sunnuntai 5. elokuuta 2012
Hitaasti hyvä tulee
Hidastaminen on vaikeaa. En väitäkää, että sen pitäisi olla helppoa, mutten olisi uskonut olevani riippuvainen niin monista asioista. Tai kasvanut kiinni joihinkin ilmiöihin, ihmisiin. Tai kuvitellut, että jostakin luopuminen, jotta jäisi tilaa oleellisemmalle, itselle tärkeälle, mietityttäisi niin paljon.
Vaikeinta on ollut sosiaalisen elämän rajoittaminen. Samaan aikaan, kun juuri muut ihmiset ovat usein elämän henkireikiä, auttajia, ilontuojia ja lohduttajia, olen halunnut ottaa etäisyyttä muihin, jotta kuulisin itseäni paremmin. Mitä tarvitsen, tarvitsenko mitään? Mitä todella haluan tehdä, mihin käyttää aikaani?
Olen hemmotellut itseäni hieronnassa, Helsingissä, juoksulenkillä ja aamupilateksessa. Olen lukenut läsnäolosta, hidastamisesta. Innostunut, oivaltanut ja myös turhautunut. Ja kuulemma jos omasta matkastaan mieleen ja sieluun pitää liian kovaa meteliä, ei ole vielä todellakaan perillä. Ei siis liikaa paljastuksia. Ja ei kai kukaan ole löytänyt vastauksia elämän suuriin kysymyksiin pelkästään kirjoja lukemalla...
Meillä on ollut lomaa enemmän kuin aikoihin. Puolet siitä meni synttäreitä valmistellessa ja juhliessa. Ihanaa mutta rankkaa. Ensi vuonna hieman toisin. Olemme vierailleet kolmella mökillä, kolmessa kaupungissa, viettäneet lapsetonta aikaa ja karsineet kalenterista asuntomessut, sukulaisvierailut ja pari todella houkuttelevaa kesälomatekemistä.
Karsimisesta huolimatta on välillä hengästyttänyt ja tuntunut, että lomaviikot vain hupenevat. Kerran totesin, ettei pienten lasten kanssa tarvitsisi mitään muuta lomaohjelmaa kuin valmista äitien tekemää ruokaa, aurinkoa ja vesipaljun. Minä kuitenkin tarvitsen. Tai ainakin luulen tarvitsevani. Ja rehellisyyden nimissä: vaihtelu tekee tosi hyvää kaikille.
Nyt lomailemme Saarenmaalla ja tartuin pitkästä aikaa näppäimistöön. Blogikin on lomaillut. Rauhoittuminen on antanut ajatuksille vihdoin tilaa. Tänään lapset leikkivät onnellisina pizzerian terassilla, ihmettelivät puiston vesiputousta ja innostuivat linnanpihan mahdollisuuksista. Itse uin tyhjässä kylpylässä ja hiippailin hiljaiseen hotellihuoneeseen, jossa puolisoni oli rauhassa keskittynyt penkkiurheiluun: jokaiselle jotakin. Sitä jotakin tulisi pyrkiä lisäämään myös jokapäiväiseen elämäänsä kotona arjessa. Luopumalla, löytämällä ja hyväksymällä oman rajallisuutensa ja epätäydellisyytensä. Hitaasti hyvä tulee -hitaastakin.
Vaikeinta on ollut sosiaalisen elämän rajoittaminen. Samaan aikaan, kun juuri muut ihmiset ovat usein elämän henkireikiä, auttajia, ilontuojia ja lohduttajia, olen halunnut ottaa etäisyyttä muihin, jotta kuulisin itseäni paremmin. Mitä tarvitsen, tarvitsenko mitään? Mitä todella haluan tehdä, mihin käyttää aikaani?
Olen hemmotellut itseäni hieronnassa, Helsingissä, juoksulenkillä ja aamupilateksessa. Olen lukenut läsnäolosta, hidastamisesta. Innostunut, oivaltanut ja myös turhautunut. Ja kuulemma jos omasta matkastaan mieleen ja sieluun pitää liian kovaa meteliä, ei ole vielä todellakaan perillä. Ei siis liikaa paljastuksia. Ja ei kai kukaan ole löytänyt vastauksia elämän suuriin kysymyksiin pelkästään kirjoja lukemalla...
Meillä on ollut lomaa enemmän kuin aikoihin. Puolet siitä meni synttäreitä valmistellessa ja juhliessa. Ihanaa mutta rankkaa. Ensi vuonna hieman toisin. Olemme vierailleet kolmella mökillä, kolmessa kaupungissa, viettäneet lapsetonta aikaa ja karsineet kalenterista asuntomessut, sukulaisvierailut ja pari todella houkuttelevaa kesälomatekemistä.
Karsimisesta huolimatta on välillä hengästyttänyt ja tuntunut, että lomaviikot vain hupenevat. Kerran totesin, ettei pienten lasten kanssa tarvitsisi mitään muuta lomaohjelmaa kuin valmista äitien tekemää ruokaa, aurinkoa ja vesipaljun. Minä kuitenkin tarvitsen. Tai ainakin luulen tarvitsevani. Ja rehellisyyden nimissä: vaihtelu tekee tosi hyvää kaikille.
Nyt lomailemme Saarenmaalla ja tartuin pitkästä aikaa näppäimistöön. Blogikin on lomaillut. Rauhoittuminen on antanut ajatuksille vihdoin tilaa. Tänään lapset leikkivät onnellisina pizzerian terassilla, ihmettelivät puiston vesiputousta ja innostuivat linnanpihan mahdollisuuksista. Itse uin tyhjässä kylpylässä ja hiippailin hiljaiseen hotellihuoneeseen, jossa puolisoni oli rauhassa keskittynyt penkkiurheiluun: jokaiselle jotakin. Sitä jotakin tulisi pyrkiä lisäämään myös jokapäiväiseen elämäänsä kotona arjessa. Luopumalla, löytämällä ja hyväksymällä oman rajallisuutensa ja epätäydellisyytensä. Hitaasti hyvä tulee -hitaastakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)