keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Tyytyväisyyttä etsimässä

Maailmanparannuslenkillä hyvän naapurin kanssa pohdimme eilen tyytymättömyyttä: johtuuko tyytymättömyys liian suurista kotiäitiyden odotuksista. Ajatellaan, että äitiyslomalla on aikaa urheilla, harrastaa ja tavata ystäviä. Kun vauva syntyy, ehtii päivän aikana sisustaa olohuoneen uudelleen, pestä ikkunat ja raivata ullakon. Kun huomaa, että päivän aikana ehtii joskus hädintuskin harjata hampaansa, hiuksista puhumattakaan, palikat putoilevat.

Opin esikoisen syntymän jälkeen vähitellen hölläämään siivouksessa. Oppiminen oli vaikeaa. Nyt kahden pienen lapsen perheessä työntelen imurilla leluja pois roskien tieltä ja pyyhin tahrat sieltä, missä niitä näen, yleensä rätillä. Olen luopunut siivouspäivästä, tiskaamisesta silloin, kun ei huvita, ylipäätään säännöllisistä puhtaanapitorituaaleista, koska en voi ennustaa, ehdinkö, jaksanko tai huvittaako minua tänään mikään.

Olen osittain luopunut sosiaalisesta elämästäni, opinnoistani ja osasta harrastuksiani. Ja tämä kaikki on minulle paljon, olen oppinut jo hirvittävästi! Ja tottakai luovun, luovun nykyisin jo tosi monesta asiasta vapaaehtoisesti, lasten etua ajatellen, ilman syyllisyyttä. (Ja kaikki on pitänyt opetella, vähitellen, armollisesti. En väitä, että olisi helppoa. Eikä luopumista helpota se, että elämme niin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, mutta olen kirjoittanut "muiden odotuksista" jo joskus aiemmin.)

Vaikka odotuksista onkin oppinut luopumaan, tuntuu minusta kohtuuttomalta, että äitiyden nimissä pitää luopua niin monesta. Jos jonakin päivänä pitää luopua iltapäivän yksinäisestä kahvihetkestäkin, meinaa päästä itku. Mietin vain, missä luopumisen raja menee?

Toisaalta tyytymättömyys voi kummuta siitä, että kotona pääsee harvoin olemaan luova - tai minulle luovuus, itsensä toteuttaminen on jotakin muuta kuin kotiarjessa taiteilua. Työelämään palaaminen ei ole tällä hetkellä vaihtoehto; kaikesta huolimatta nautin kotona olemisesta, vaikka joskus sitä on ehkä vaikea kuulla. (Tässäkin parhaillani pohdin tyytymättömyyttä ja silti väitän nauttivani olostani! Mikä herkullinen ristiriita. Kuitenkin juuri siksi koetan tehdä jotakin konkreettista pirskahtelevan tyytymättömyden hyväksi, koska valittaminen on turhaa, ellei asioille oikeasti tee jotakin.) Ja toisaalta, eihän mitään muutakaan työpaikkaa tule vaihdettua samantien, kun kohtaa työssään vastoinkäymisiä.

Kotivanhempienkin on päästävä toteuttamaan itseään. Saatava olla muutakin kuin äiti tai isä. Joku tanssii ja esiintyy, joku on vapaaehtoistyössä, toinen laulaa kuorossa, sienestää, tapaa ystäviä, joogaa tai matkustaa. Pitää saada tehdä jotain hyvää, konkreettista jollekulle toiselle. Ennen kaikkea tehdä hyvää itselle. Kun ympäriltä puuttuu luonnollinen muiden aikuisten verkosto, kuten työkaverit, joilta kannustusta ja kiitosta usein saa, jää kotiäiti yllättäen ihmettelemään, enkö olekaan enää muuta kuin äiti.

Saadakseen olla luova yhtälö vaatii arjessa ihan mahdottomasti organisointia, ja samalla mieleen hiipii syyllisyys: eikö minun pitänyt olla kotona nimenomaan lapsia varten. Kukaan ei kuitenkaan ole kaikkivoipa, kenenkään ei tarvitse olla, oikeastaan kukaan ei saa edes yrittää olla. Uhrautuvasta äitimyytistä on päästävä eroon. On olemassa monenlaista hyvää vanhemmuutta. On olemassa miljoonia erilaisia tapoja olla hyvä äiti. Ja tuttu fraasi, kenties jo klisee, mutta silti niin ajankohtainenkin: "Kun vanhemmat voivat hyvin, lapsetkin ovat onnellisia."

Joku sanoisi, että pitää vain olla rautainen itsetunto; jos itseään rakastaa, ei tarvitse muiden mielipiteitä. Olen eri mieltä. Jokainen lapsi ja aikuinen tarvitsee toisten hyväksyviä katseita ja sanoja, eikä niitä voi koskaan viljellä toisille liikaa. Meidän tulee päästä eroon ajatuksesta, että joku ylpistyy, jos kehutaan liikaa. Tai että on rumaa puhua ääneen onnistumisistaan. Päinvastoin! Myönteisyys lisää myönteisyyttä, kiitokset kiitosta.

Aamulenkki oli sangen onnistunut. Löysimme ratkaisun ainakin kahteen oikeaan ongelmaan,   pohdimme tyytymättömyyden syitä ja jaoimme huoliamme. Toinen kuunteli ja samastui. Tyytymättömyys voi muuttua tyytyväisyydeksi, kun sen sanoo ääneen. Lisäksi endorfiinit virtasivat koko loppupäivän! Kuntokin koheni! Perjantaina mennään uudestaan.

Toisetkin ovat viime päivinä pohtineet samaa teemaa. Heilläkin on ihan konkreettisia vinkkejä siitä, miten selättää tyytymättömyys. Itselleni jäi Onnen äärellä -kirjoituksesta mieleen Jennyn ajatus: "Toki vastoinkäymisiäkin tulee, ja voivottelu on toisinaan ymmärrettävää. Itse olen kuitenkin saanut viime viikkoina paljon irti siitä, kun olen opetellut ymmärtämään, että kaikki on väliaikaista." Onnen äärellä: Tehdään hyvää! Lisäksi suosittelen Hidasta elämää -sivuston luojan Sanna Wikströmin ajatuksia Tyytyväisyyden tavoittelun paradoksi .

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Hiljaisuudessa kuulen itseni paremmin

Vietin viikonlopun meditatiivisen kirjoittamisen kurssilla Heponiemen hiljaisuuden keskuksessa. Mikä keidas! Kurssi oli osin hiljaisuuden retriitti: hiljaisuutta noudatettiin kaikissa muissa tilanteissa paitsi yhteisesti ohjatuissa kirjoittamissessioissa. Olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Näiden ruuhkaisten, äänekkäiden ja aikataulutettujen vuosien lomaan tarvitsin konkreettisen riuhtaisun pois arjesta, yksin, hiljaisuuteen.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että minusta on tullut äiti. En ehkä muuten olisi niin sinnikkäästi etsinyt "vaihtoehtoisiakin" tapoja löytää tasapainoisempi arki. Pienet lapset ovat iholla koko ajan. Se oli minulle yllätys! Kuulostaa varmaan hullulta, että äiti-ihminen kirjoittaa jotakin tuollaista, mutta en minä tiennyt aikaisemmin, että ne keskeyttää koko ajan, ne sitoo niin paljon (myös henkisesti), ne syö koko ajan, lapset haluaa jotain koko ajan!

Lasten takia olen kirjoittaut kiireestä, suorittamisesta, äitiyden vaatimuksista, riittämättömyydestä. Ja samalla pohtinut, ettei tämä voi näinkään mennä. Lapsia halutaan, olen halunnut, juuri tätä ja juuri nuo pellavapäät, ja silti niitä on välillä niin kamalan vaikea jaksaa ja kestää. On tullut analysoitua oma tempperamenttityyppi, pohdittua omia lapsuuden kokemuksia, omaa aggressionsitokykyä ja kymmentä muuta oman minuuden tekijää, joiden kautta elän arkeani lasteni kanssa. Silti hermo menee, usein.

Viimein ilmoittauduin retriittiin, ja se oli tähänastisen elämäni yksi parhaimmista, pienistä valinnoista. Tarvitsin kokreettisen hiljaisuuden lisäksi sitä, ettei kukaan vaadi minulta mitään eikä ole pienintäkään varaa, että joku keskeyttäsi minut. Arjen metelin keskellä en ehdi tai edes muista kuunnella, mitä minulla on asiaa itselleni. Kuunteleminen vaatii hiljaisuutta ja läsnäoloa, aito kuunteleminen ainakin. "Jokainen tarvitsee joskus omaa tilaa ja rauhaa, jotta voisi kuulla, mitä kaipaa. - - Kun ympäristö on meluisa ja mieli täynnä tuhansia asioita, miten voi kuulla edes omia ajatuksiaan. Jos oma sisin on jo täynnä, miten voi ottaa mitään vastaan." (Hiljaisuuden siiville)

Heponiemen ei kuitenkaan tarvitsisi olla vain keidas, jonne mennä ja jossa tankata voimaa kohdata  "tavallinen arki". Voisinko tuoda mukanani omaan arkeeni, jotain joka muuttaisi hektisyttä? Kokemukset ja oivallukset, joita sain, ovat minussa. Voin opetella ottamaan niitä käyttööni milloin tahansa. Ja ainahan voin palata opettelemaan lisää!

Uskon, että voin oppia kutsumaan hiljaisuuden luokseni, laskeutumaan siihen. Hiljaisuus ja hiljentyminen ovat valinta, kuten mikä tahansa muukin harrastus. Toisaalta jostakin harrastuksesta voi joskus tulla elämäntapa. Helpoksi en väitä tästä mitään. Ainoastaan tiedän sen, että pienestä valinnasta voi vielä tulla jotakin suurta; hiljaisuudessa ainakin minä kuulen itseni paremmin. Ja kun kuulen paremmin, tiedän, mitä toivon tai tarvitsen. Oikeasti.