Olen aamuihminen, mutta tänä aamuna hetkeni oli koetuksella. Portaikossa minua tervehtivät likaiset sukkaparit, leluja lojui siellä täällä eikä kahvinkeitintäkään tahtonut löytyä hävyttömän tiskivuoten alta. Tyypillisesti syytin mielessäni puolisoani, jonka sukista oli kyse ja jonka olisi pitänyt tyhjentää kone, jotta likaiset mahtuisivat tilalle.

Kotiäitivuosina olen opetellut armollisemmaksi, en hötkyile sotkujen kanssa juurikaan, kovin siisti en ole ollut koskaan, mutta näinä vuosina sotkujen määrä on ylittänyt välillä kaikki kuvitelmani omista rajoistani.

Purin hammasta enkä sanonut toiselle, mitä todella ajattelen. Laiska. Saamaton. Ei kunnioita minua. Välttelee kotitöitä. Syytöksiä on helppo keksiä. (Ja rakentavampaa kommunikoinnin tapaa saa hakea: yksinmumina.)

Aamupäivällä lähdin hakemaan kauan odotettuja valokuvia hymyhampaisesta yksivuotiaastamme. Sain oman, yksinäisen hetkeni ja nautin hiljaisuudesta, kun ajoin halki sateisen kaupungin.

Pauli Jupin valokuvaamo Helmikuva sijaitsee syrjäisellä kadulla vanhassa talossa, jossa on muidenkin käsityöläisyrittäjien tiloja. Sain nopeasti, mitä olin hakemassa ja hetken mielijohteesta päätin kurkata, oliko verhoilija paikalla. Olin nähnyt hänen mainoksensa ovensuussa.

Tapasin ystävällisen ja ammattitaitoisen verhoilijan Ulla Haapalan, joka kertoi tehneensä työtään jo yli 20 vuotta, 15 vuotta hän oli ollut yrittäjänä. Työtilasta välittyi ahkeruus ja ammattitaito. Tekeillä oli sohvanpäällisiä, nojatuoleja ja tyynyjä. Tunnelma Ullan pajassa oli valloittava! Kerroin roskalavalta pelastamastani kiikkutuolista, joka vaatisi kunnostamista. Juttelimme tovin ja lupasin lähettää valokuvia tuolistani. Olisipa ihanaa, jos vanha aarteni tulisi kuntoon osaavissa käsissä.

Poismennessäni Pauli huikkasi, olisiko minulla kiire; hänellä olisi minulle jotakin tosi hienoa näytettävää. Hän oli löytänyt YouTubesta uskomattoman upeita videoita Afrikan safareilta, jonne hän on myös itse järjestänyt matkoja. Juttelimme leijonien valokuvaamisesta, Nairobin liikennekulttuurista ja siitä, onko matkojen jälkeen vaikea palata tänne Suomeen, länsimaiseen yltäkylläisyyteen.
Nuo kaksi lyhyttä tapaamista saivat minut ajattelemaan: miten upeaa, että ihminen saa tehdä sellaista työtä, mitä sydämessään rakastaa. Tämän soisi ihan jokaisen kohdalle.

Tullessani kotiin enää nauroin tiskeille, vaikka aamulla ne olivat olleet suurin murheeni. Kahden yrittäjän kohtaaminen loi omiinkin ajatuksiin perspektiiviä. Mikä minun elämäntilanteessani on kaikkein tärkeintä? Mikä olisi onneni salaisuus? Mitä sen eteen voin itse tehdä? Tekeminen ei arjesta lopu koskaan. Kyse on priorisoinnista, omista voimavaroista ja siitä, mitä eniten arvostaa.

Huomasin myös konkreettisesti sen, mitä olen viime aikoina paljon lukenut: vallitseva tunnetila menee ohi. Tilalle tulee toinen tunne, sekin menee ohi, kun vähän malttaa. Samoin on ajatusten laita. Niitä tulee ja menee. Tartunko kaikkiin, yritänkö edes? Vai opettelenko entistä enemmän elämään tätä hetkeä. Jos en olisi vastannut myöntävästi valokuvaajalle, olisin jäänyt paitsi aivan huikeasta tosi-tv:sta ja siitä, miten kaksi virtahepoa tekee sydämen kuonoillaan.

ps. Ja joskus pitää mennä katsomaan kauemmas toisten yrittäjien tekemisiä, jotta oivaltaa sen, että oman puolisonkin sydämen työllä ei ole mitään tekemistä tiskien kanssa. Sydämen työstä kannattaa jopa aika ajoin tiedustella.