keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Ajasta ja luopumisesta

En ole kirjoittanut tänne mitään pitkään aikaan. Neljään kuukauteen ei ole ollut riittävän "fiksua", "yleispätevää" tai "pureskeltua" sanottavaa. Näin sitä ainakin helposti ajattelee, että voisi julkaista jotakin.. Vähän hassustikin itseään aliarvioi. Omakin blogaamissyy oli varmasti alunperin "analyyttisten ajatusten jakaminen muille" tai "maailmanparantaminen". Syy voisi kuitenkin olla myös jotakin perin tavallista: itsestään ja elämästään kertominen, avautuminen, itsensä ja toisten viihdyttäminen, kokemus kuulluksi tulemisesta...jne. Arki. (Ja usein juuri se on kiinnostavinta, jos siitä voi sanoa edes jotain yleisemmällä tasolla.)

Varmasti yksi pitkän kirjoittamistauon syy on ollut aika ja jaksaminen. Kumpaakaan ei ole ollut yhtä aikaa riittävästi. Muutimme joulukuussa ihanaan, uuteen kotiin ja vasta nyt, kun isoja lätäköitä muodostuu pihoille tai kun linnut aloittavat upean konserttinsa ensimmäisestä auringonsäteestä, tuntuu, että voimia on vähän muuhunkin kuin oman itsen ja lasten tarpeiden ajatteluun. Siispä blogaamaan. :)

Vaikeinta on edelleen hyväksyä, että aikani ei riitä. Omaa aikaa, parisuhdeaikaa, aikaa perheelle, aikaa ystäville, sopivasti sukulaisille, välillä jotakin inspiroivaa, aikaa hiljentyä ja hidastaa, aikaa remonteille ja kotitöille - mahdoton yhtälö! Ja jos tuota kaikkea alkaa suorittaa, yhä mahdottomammaksi menisi. Luopuminen on silti kivuliasta. Kivuliainta on ollut luopuminen ajasta ystävien ja tuttujen kanssa. Enkä sitäkään ole valinnut tietoisesti. Olen vain priorisoinut lapseni, itseni ja puolisoni kolmen kärkeen - ja siihen kaikkeen aika sitten melkein kuluukin. Ja ulospäin se saattaa näyttää varmasti melko itsekkäältä.

Olen sinnikkäästi aikaisemmin ajatellut mm., että vanhemmuus ei muuta ihmistä, kovin radikaalisti ainakaan, tai että kyllähän lasten kanssa tehdään ihan sitä samaa, mitä aiemminkin. Luultavimmin
olen halunnut vältellä ikäviä tunteita: aikani ei riitäkään kaikille ystävilleni eikä se tunnu kivalta. Ennen kaikkea saattaa harmittaa se, etten voi olla ihan varma, mitä he minusta ajattelevat tässä uudehkossa tilanteessa.

Todellisten ystävien kanssa tuollaista epävarmuutta ei edes pitäisi tuntea. Loppujen lopuksi haluamme kuitenkin kaikki olla hyväksyttyjä ja inhimilliset epävarmuuden tunteet hiipivät pintaan. Blogissa asia on lisäksi helpompi kirjoittaa kuin sanoa kasvotusten.

Vanhemmuus on minulle ollut ennen kaikkea luopumisen opettelua - ja luopumisista johtuvien tunteiden hyväksymistä.

Luopuessaan jostakin saa kuitenkin tilalle ihan mahdottoman paljon. Kaikkea saamaansa ei välttämättä edes näe ja tajua heti. Luopuminen on ollut minulle välttämätön tie kasvaa. Kohti rehellisempää, aidompaa ja itseni näköisempää elämää tai edes jonnekin sitä kohti. Tarvitsin ainakin kaksi pientä lasta oppaikseni, mutten päivääkään vaihtaisi pois. Ja matka onneksi jatkuu.
--------------

ps.
Samaan aikaan kaiken oman pienen kasvuni ja pientenkin murheideni keskellä olen tavattoman kiitollinen niin monesta asiasta elämässäni. Toisten, joidenkin ystävienikin, kivut ja kasvukivut ovat hieman eri luokkaa kuin omani ja siksi lähetän jokaiselle vilpittömästi jaksamista ja kaikkea hyvää ihan kaikessa.