tag:blogger.com,1999:blog-15434542976367343292024-03-06T06:53:36.301+02:00Jalanjälki- jälkiä elämästä. Kirjoittajat: Marja (30+, maailmanparantaja) ja Marko (~35, maailmankorjaaja)Marko Taipalehttp://www.blogger.com/profile/14163154897284141088noreply@blogger.comBlogger28125tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-75700435801394410532013-03-27T00:50:00.000+02:002013-03-27T14:01:16.836+02:00Ajasta ja luopumisesta En ole kirjoittanut tänne mitään pitkään aikaan. Neljään kuukauteen ei ole ollut riittävän "fiksua", "yleispätevää" tai "pureskeltua" sanottavaa. Näin sitä ainakin helposti ajattelee, että voisi julkaista jotakin.. Vähän hassustikin itseään aliarvioi. Omakin blogaamissyy oli varmasti alunperin "analyyttisten ajatusten jakaminen muille" tai "maailmanparantaminen". Syy voisi kuitenkin olla myös jotakin perin tavallista: itsestään ja elämästään kertominen, avautuminen, itsensä ja toisten viihdyttäminen, kokemus kuulluksi tulemisesta...jne. Arki. (Ja usein juuri se on kiinnostavinta, jos siitä voi sanoa edes jotain yleisemmällä tasolla.)<br />
<br />
Varmasti yksi pitkän kirjoittamistauon syy on ollut aika ja jaksaminen. Kumpaakaan ei ole ollut yhtä aikaa riittävästi. Muutimme joulukuussa ihanaan, uuteen kotiin ja vasta nyt, kun isoja lätäköitä muodostuu pihoille tai kun linnut aloittavat upean konserttinsa ensimmäisestä auringonsäteestä, tuntuu, että voimia on vähän muuhunkin kuin oman itsen ja lasten tarpeiden ajatteluun. Siispä blogaamaan. :)<br />
<br />
Vaikeinta on edelleen hyväksyä, että aikani ei riitä. Omaa aikaa, parisuhdeaikaa, aikaa perheelle, aikaa ystäville, sopivasti sukulaisille, välillä jotakin inspiroivaa, aikaa hiljentyä ja hidastaa, aikaa remonteille ja kotitöille - mahdoton yhtälö! Ja jos tuota kaikkea alkaa suorittaa, yhä mahdottomammaksi menisi. Luopuminen on silti kivuliasta. Kivuliainta on ollut luopuminen ajasta ystävien ja tuttujen kanssa. Enkä sitäkään ole valinnut tietoisesti. Olen vain priorisoinut lapseni, itseni ja puolisoni kolmen kärkeen - ja siihen kaikkeen aika sitten melkein kuluukin. Ja ulospäin se saattaa näyttää varmasti melko itsekkäältä.<br />
<br />
Olen sinnikkäästi aikaisemmin ajatellut mm., että vanhemmuus ei muuta ihmistä, kovin radikaalisti ainakaan, tai että kyllähän lasten kanssa tehdään ihan sitä samaa, mitä aiemminkin. Luultavimmin<br />
olen halunnut vältellä ikäviä tunteita: aikani ei riitäkään kaikille ystävilleni eikä se tunnu kivalta. Ennen kaikkea saattaa harmittaa se, etten voi olla ihan varma, mitä he minusta ajattelevat tässä uudehkossa tilanteessa.<br />
<br />
Todellisten ystävien kanssa tuollaista epävarmuutta ei edes pitäisi tuntea. Loppujen lopuksi haluamme kuitenkin kaikki olla hyväksyttyjä ja inhimilliset epävarmuuden tunteet hiipivät pintaan. Blogissa asia on lisäksi helpompi kirjoittaa kuin sanoa kasvotusten.<br />
<br />
Vanhemmuus on minulle ollut ennen kaikkea luopumisen opettelua - ja luopumisista johtuvien tunteiden hyväksymistä.<br />
<br />
Luopuessaan jostakin saa kuitenkin tilalle ihan mahdottoman paljon. Kaikkea saamaansa ei välttämättä edes näe ja tajua heti. Luopuminen on ollut minulle välttämätön tie kasvaa. Kohti rehellisempää, aidompaa ja itseni näköisempää elämää tai edes jonnekin sitä kohti. Tarvitsin ainakin kaksi pientä lasta oppaikseni, mutten päivääkään vaihtaisi pois. Ja matka onneksi jatkuu.<br />
--------------<br />
<br />
ps.<br />
Samaan aikaan kaiken oman pienen kasvuni ja pientenkin murheideni keskellä olen tavattoman kiitollinen niin monesta asiasta elämässäni. Toisten, joidenkin ystävienikin, kivut ja kasvukivut ovat hieman eri luokkaa kuin omani ja siksi lähetän jokaiselle vilpittömästi jaksamista ja kaikkea hyvää ihan kaikessa.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-83344528040652864142012-11-24T00:13:00.001+02:002012-11-24T10:10:36.265+02:00Sydämen työtä<br />
<div class="postContent" style="background-color: white; color: #444444; font-family: 'times new roman', times, serif; font-size: 16px; line-height: 20px; text-align: left;">
Olen aamuihminen, mutta tänä aamuna hetkeni oli koetuksella. Portaikossa minua tervehtivät likaiset sukkaparit, leluja lojui siellä täällä eikä kahvinkeitintäkään tahtonut löytyä hävyttömän tiskivuoten alta. Tyypillisesti syytin mielessäni puolisoani, jonka sukista oli kyse ja jonka olisi pitänyt tyhjentää kone, jotta likaiset mahtuisivat tilalle.<br />
<br />
Kotiäitivuosina olen opetellut armollisemmaksi, en hötkyile sotkujen kanssa juurikaan, kovin siisti en ole ollut koskaan, mutta näinä vuosina sotkujen määrä on ylittänyt välillä kaikki kuvitelmani omista rajoistani.<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiDUhgEWY9QyhLBfnGA-3CU2B6qCvlYePQoJEv9SqwAooLUgLT18yuIpiLbMTRWzEZkLkLKtF42LMNM6mEv6c6cyqvzK3Uk0AYKQc5icGtNes_XYl-GK4iVPhaTx5Li77pw603ZeyGXWCA/s1600/IMAG1592.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiDUhgEWY9QyhLBfnGA-3CU2B6qCvlYePQoJEv9SqwAooLUgLT18yuIpiLbMTRWzEZkLkLKtF42LMNM6mEv6c6cyqvzK3Uk0AYKQc5icGtNes_XYl-GK4iVPhaTx5Li77pw603ZeyGXWCA/s320/IMAG1592.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<div>
Purin hammasta enkä sanonut toiselle, mitä todella ajattelen. Laiska. Saamaton. Ei kunnioita minua. Välttelee kotitöitä. Syytöksiä on helppo keksiä. (Ja rakentavampaa kommunikoinnin tapaa saa hakea: yksinmumina.)<br />
<br />
Aamupäivällä lähdin hakemaan kauan odotettuja valokuvia hymyhampaisesta yksivuotiaastamme. Sain oman, yksinäisen hetkeni ja nautin hiljaisuudesta, kun ajoin halki sateisen kaupungin.<br />
<br />
Pauli Jupin valokuvaamo<a href="http://www.helmikuva.net/" target="_blank"> Helmikuva</a> sijaitsee syrjäisellä kadulla vanhassa talossa, jossa on muidenkin käsityöläisyrittäjien tiloja. Sain nopeasti, mitä olin hakemassa ja hetken mielijohteesta päätin kurkata, oliko verhoilija paikalla. Olin nähnyt hänen mainoksensa ovensuussa.<br />
<br />
Tapasin ystävällisen ja ammattitaitoisen verhoilijan <a href="http://verhoomokotikallio.com/" rel="nofollow" style="background-image: url(http://www.lily.fi/sites/all/themes/lily_theme/img/ul_dotted.png); background-position: 50% 100%; background-repeat: repeat no-repeat; color: #444444; cursor: pointer; padding-bottom: 2px; text-decoration: none;" target="_blank">Ulla Haapalan</a>, joka kertoi tehneensä työtään jo yli 20 vuotta, 15 vuotta hän oli ollut yrittäjänä. Työtilasta välittyi ahkeruus ja ammattitaito. Tekeillä oli sohvanpäällisiä, nojatuoleja ja tyynyjä. Tunnelma Ullan pajassa oli valloittava! Kerroin roskalavalta pelastamastani kiikkutuolista, joka vaatisi kunnostamista. Juttelimme tovin ja lupasin lähettää valokuvia tuolistani. Olisipa ihanaa, jos vanha aarteni tulisi kuntoon osaavissa käsissä.<br />
<br />
Poismennessäni Pauli huikkasi, olisiko minulla kiire; hänellä olisi minulle jotakin tosi hienoa näytettävää. Hän oli löytänyt YouTubesta uskomattoman upeita videoita Afrikan safareilta, jonne hän on myös itse järjestänyt matkoja. Juttelimme leijonien valokuvaamisesta, Nairobin liikennekulttuurista ja siitä, onko matkojen jälkeen vaikea palata tänne Suomeen, länsimaiseen yltäkylläisyyteen.<br />
Nuo kaksi lyhyttä tapaamista saivat minut ajattelemaan: miten upeaa, että ihminen saa tehdä sellaista työtä, mitä sydämessään rakastaa. Tämän soisi ihan jokaisen kohdalle.<br />
<br />
Tullessani kotiin enää nauroin tiskeille, vaikka aamulla ne olivat olleet suurin murheeni. Kahden yrittäjän kohtaaminen loi omiinkin ajatuksiin perspektiiviä. Mikä minun elämäntilanteessani on kaikkein tärkeintä? Mikä olisi onneni salaisuus? Mitä sen eteen voin itse tehdä? Tekeminen ei arjesta lopu koskaan. Kyse on priorisoinnista, omista voimavaroista ja siitä, mitä eniten arvostaa.<br />
<br />
Huomasin myös konkreettisesti sen, mitä olen viime aikoina paljon lukenut: vallitseva tunnetila menee ohi. Tilalle tulee toinen tunne, sekin menee ohi, kun vähän malttaa. Samoin on ajatusten laita. Niitä tulee ja menee. Tartunko kaikkiin, yritänkö edes? Vai opettelenko entistä enemmän elämään tätä hetkeä. Jos en olisi vastannut myöntävästi valokuvaajalle, olisin jäänyt paitsi aivan huikeasta tosi-tv:sta ja siitä, miten kaksi virtahepoa tekee <a href="http://www.youtube.com/watch?v=ReA0y2zZNgQ&feature=plcp" rel="nofollow" style="background-image: url(http://www.lily.fi/sites/all/themes/lily_theme/img/ul_dotted.png); background-position: 50% 100%; background-repeat: repeat no-repeat; color: #444444; cursor: pointer; padding-bottom: 2px; text-decoration: none;" target="_blank">sydämen kuonoillaan</a>.<br />
<br />
ps. Ja joskus pitää mennä katsomaan kauemmas toisten yrittäjien tekemisiä, jotta oivaltaa sen, että oman puolisonkin sydämen työllä ei ole mitään tekemistä tiskien kanssa. Sydämen työstä kannattaa jopa aika ajoin tiedustella.</div>
</div>
Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-45076443745682035592012-11-15T13:40:00.001+02:002012-11-15T17:05:47.551+02:00Arjen riemuja: pukeminenPuepa reippaasti, niin päästään lähtemään. Näytäpä, miten hienosti osaat pukea kaikki vaatteet itse. Huhuu, tulepa pukemaan! Pukisit nyt, ettei sitten tule kiire. Leikit sen leikin ja sitten puet, sovittu? Puetko ensin kalsarit vai t-paidan? Nyt pukemaan, olen sanonut jo kahdeksan kertaa. (Haen lapsen vaatekasan viereen.) Sukellapa tai hyppääpä vaatteisiin, miten taitava oletkaan! Otan sinulta tuon lelun koko päiväksi pois, jos et nyt pue. Puen itselleni vielä ulkovaatteet ja sitten lähden, aioitko ehtiä mukaan? Nyt mulle riittä, ala pukea, heti! Saat upean tarran, jos puet kaikki vaatteet itse. Aina sun kanssa pitää tapella tästä pukemisesta. Sanoin ensimmäisen kerran ystävällisesti puolituntia sitten ja olet saanut kalsarit jalkaan! Jne. Jne.<br />
<br />
Varioiden näitä ja erinäisiä muita kehotuksia, käskyjä, uhkauksia tai lahjontaa tulee viljeltyä joinain aamuna koko repertuaari. Uuvuttavaa ja hermostuttavaa. Kun viimein päästään vaiheeseen "enää ulkovaatteet jäljellä", etsin kuumeisesti, missä on kypärämyssy, vedenpitävät hanskat (vasta eilenhän niitä käytettiin!) lapasia löytyy vain yksi, villasukka on eilisten sisähousujen puntissa yläkerrassa, juoksen hakemaan, taisin jo pakata ohuemmat housut laatikkoon ja ulkona on +8 astetta, kahden VÄÄRÄN laatikon sisältö on jo levällään lattialla, ei, en löytänyt housuja. Kuopus on pukeissa, vähän jo hikoiluttaa. Kolmevuotiaan hermo ei kestä epäonnistumista, kun saapas ei mene ykkösellä, omasta selästä valuu hikinoro, vaikkei ole edes takki päällä. Eteinen on liian pieni, horjahdan vaunujen renkaaseen ja manaan mielessäni YiT:n suunnitteluinsinöörin, joka tämän tilaihmeen mahdollisesti sai hyväksytettyä.<br />
<br />
Valmiina avaamaan ovi, vain avain puuttuu. Kaivan lähimpien takkien taskut, henkarit kolisevat lattialle. Juoksen vielä kerran ylös, kunnes päätän jättää oven auki. Luotan pikkukaupunkiin. (Sillä hetkellä en muista, että kaupunkimme on Suomen rikollisin.) Vasempaan käteen roskapussi, joka haiskahtaa vain vähän, oikealla autan esikoista pyörän kanssa. Liikkeelle. Kuopuksen hattu puuttuu. Vielä kerran sisälle. Ehdimme kerhoon minuuttia vaille puoli. MAHTAVAA! Ja tämä oli lähtö sieltä helpommasta päästä.<br />
<br />
Kotiäitinä ollessa ei koko ajan tule pohdittua syvällisiä. Valtaosa tekemisestä ja olemisesta on ihan tavallista arkea pukemisineen, ruoanlaittoineen, kiukutteluineen, lelukaaoksineen ja kerhoon lähtemisineen. Mietinkin, koetanko olla jotenkin nokkela(kin), kun kirjoitan usein niin "vakavista" asioista. Ajattelenko, että ollakseen kiinnostava, pitää olla syvällinen, ollakseen uskottava, pitää olla jotain sanottavaa, muutakin kuin "tää pukemisrumba on hetkittäin todella syvältä"?<br />
<br />
Toisaalta pikkuasioista ei haluaisi tehdä liian isoa numeroa - jollakin on asiat, oikeasti, vielä huonommin, on vielä rankempaa tai tilanne, jossa oikeasti ei yksin (tai kaksin) pysty, pärjää tai jaksa elää. Jos tällaiselle vertailun tielle lähtee, voi kuitenkin käydä pian niin, ettei mistään voi sanoa mitään, koska aina on joku, jolla on asiat minua huonommin. Koko maailman kaikkia ihmisiä ei voi auttaa ja pelastaa. Itsestään ja lähimmistään on helpoin huolehtia, siitä on hyvä aloittaa. Ja toisinaan auttaminen on sitäkin, että sanoo, kuten kultainen naapuri minulle tänään ovenrakosessamme: "Musta tuntuu just ihan tolta samalta, kun koetan lähteä, aina hiki, aina kiire ja aina myöhässä."<br />
<br />
Leppoisia, arkisia hetkiä!<br />
<br />Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-8233868674009820932012-11-13T22:05:00.004+02:002012-11-13T22:07:09.801+02:00Ajattelemattomuuden sietämätön keveys - tai sietämättömyysHellurei, pitkästä aikaa ajattelin (ajattelemattomuuttani) raapaista savuisesta kynästäni tännekin jotain.
Viime aikoina olen suoraan sanottuna turhautunut ajattelemattomuuden kulttuuriin, joka tuntuu vain kasvavan ajan myötä niin työssä kuin ylipäätänsä elämässä. Otetaan pari esimerkkiä:
<blockquote>
"Hei Marko, mikä on paras työkalu X:n?"
<p>
"Ensiksi pitäisi ymmärtää kontekstisi, tarpeesi, ongelmasi, jotta osaisin kanssasi pohtia tarvitsetko ollenkaan työkalua vai kenties jotain ihan muuta. Parasta universaalia (objektiivista) vastausta ei olekaan, koska paremmuus (tai totuus paremmuudesta) ovat subjektiivisia."
</blockquote>
Mikä on kuulijan reaktio?
<blockquote>"... jaha, no mä kysyn sit tuolta toisaalta..."</blockquote>
No mikä tässä nyt sitten niin kovasti ärsyttää?
Ensinnäkin se, että länsimaisena(?) selviytymiskeinona toimii "parhaiden käytäntöjen" kopiointi eikä "ajattelu". Tämä johtaa rankkoihin yksinkertaistuksiin, jolloin asioiden todellinen laita (ja arvo) hämärtyy, jopa kokonaan unohtuu.
<p>
Toiseksi: syntyy turhia ristiriitoja, kuten "jos on kaksi ristiriitaista näkökulmaa, niin toisenhan on pakko olla väärässä ja toisen oikeassa" -ajattelu. Ei ymmärretä, että kaikki "totuudet" ovat subjektiivisia ja täten "yhtä tosia".
<p>
Mitä enemmän maailma kompleksisoituu (globalisoituminen, multimedialistuminen, crowd sourcing, tiedon vapaa jako jne.), sitä suositumpaa "itsenäisen ajattelun jättäminen" tuntuu olevan.
<p>
Tämä heijastuu eritoten koulutuksessa. "Opettaja kertoo, oppilaat ottavat tiedon vastaan" ruokkii ajattelemisen lopettamista yksilön tasolla. Aiheesta lisää voi katsella vaikka seuraavasta videosta:
<p>
<iframe width="560" height="315" src="http://www.youtube.com/embed/sXpbONjV1Jc" frameborder="0" allowfullscreen></iframe>
<p>
Tulipa avauduttua, ensikertaan.Marko Taipalehttp://www.blogger.com/profile/14163154897284141088noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-19230271588932243362012-11-11T22:41:00.001+02:002012-11-11T22:52:36.983+02:00Lisää itsetuntemusta?Lapset olivat koko viikonlopun mummilassa ja saimme puolison kanssa kahdenkeskistä aikaa kaksi vuorokautta - luksusta ja ihanaa! Kuitenkin kun auton perävalot kaarsivat pihasta, mietin, mitä kaikkea nyt _pitäisikään_ sitten tehdä: pakata muuttolaatikoita, nukkua, viettää aikaa mahdollisimman paljon kaksin, lenkkeillä, rentoutua, lauantaina kirkolla olisi tosi mielenkiintoinen tapahtuma, isänpäivälahjat pitää muistaa hankkia ja paketoida. Lista oli loputon!<br />
<br />
Miksi harvinainen kahdenkeskinen aika pitäisi täyttää kymmenien asioiden tekemisellä? Miksi oleminen ja rentoutuminen eivät ole tarpeeksi tärkeää tekemistä? Toisaalta pidempi aika ilman lapsia on niin harvinaista, että silloin oikeasti kannattaisi myös tehdä jotain sellaista, mikä lasten läsnäollessa on vaikeaa tai lähes mahdotonta toteuttaa.<br />
<br />
Minä haluan yleensä aina tehdä kaikkea kivaa - kukapa ei! Vältän epämieluisten asioiden tekemistä. Lisäksi "kivaa tekemistä" -listani on loputon. Olenhan enneagrammityypiltäni "seiska", työyhteisö- ja parisuhdekouluttajan sekä enneagrammiohjaajan <a href="http://www.itsetuntemus.fi/" target="_blank">Seija Taivaisen</a> sanoin "Intonen - seikkailija, nautiskelija, optimisti".<br />
<br />
Taivainen kuvailee kirjassaan <i>"Mistä on hyvät tyypit tehty"</i> (Päivä Osakeyhtiö, 2011) "Seiskaa, Intosta": "Hän on kekseliäs ja utelias optimisti, jonka elämä ei yleensä tunnu kurjalta. Hän levittää iloa ja innostusta ympärilleen. - - Hänen sokea pisteensä on ahneus. Elämässä pitää saada kokea paljon."<br />
<br />
<a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Persoonallisuusenneagrammi" target="_blank">Enneagrammi</a> (<i>ennea </i>= yhdeksän,<i> gram </i>= kirjain) on vanha itsetuntemuksen työväline, jonka avulla voi lisätä itsetuntemusta ja tarkastella suhdetta toisiin ihmisiin. Sen avulla kuvataan yhdeksän erilaista strategiaa, joiden kautta hahmottaa elämää ja pyrkiä selviämään elämästä. Yleisesti enneagrammin tyyppikuvauksissa käytetään numeroita ykkösestä yhdeksikköön. Kaikki yhdeksän elämisen tai selvitymisen tapaa ovat yhtä hyviä. Toisaalta samalla kukin tapa on omalla tavallaan yksipuolinen. Kun tutustumme enneagrammityyppiimme ja selvitämme esimerksi tyyppimme kasvu- ja stressisuunnan, käsityksemme itsestä ja elämään suhtautumisesta laajenee.<br />
<br />
Mieleni lepattaessa houkutuksiin ja kaikkeen kivaan "pitäisi tekemiseen" yritän muistaa Taivaisen sanat: "Vitoselta Seiska voi oppiä läksynsä: vähemmän on enemmän. Hän löytää tasapainon, kun huomaa, ettei tarvitse ahnehtia kaikkea, vaan voi nauttia vähemmistä kokemuksista enemmän, kun kunnolla pysähtyy. Levottomuuden sijaan tulee levollisuutta, juurevuutta ja tasapainoa, kun Intonen malttaa pysähtyä ja tutkia myös tunteitaan. - - Hän myös oppii olemaan läsnä hetkessä, itsessään, itselleen ja sitä kautta muille. Näin elämisen nautinto syvenee ja monipuolistuu."<br />
<br />
Kirjoitin jo joskus aiemmin hidastamisen vaikeudesta, eikä se vieläkään ole kovinkaan paljon helpommaksi muuttunut. Kun on läsnä ja rehellinen itselleen, tuntee pettävänsä muut: tärkeitä ihmisiä ja tuttavia, kokonaisia ihmissuhteita, jotka jäävät kuukausiksikin syrjään. Pelkään menettäväni osan verkostoani - mitä, jos kaikki eivät ymmärrä. Hidastaminen on vaikeaa myös, koska maailma ympärillä on niin nopeaa. Houkutuksia mennä, ostaa ja saada sitä tätä ja tuota pursuaa kaikkialta. On oltava rohkeutta sanoa ei muodikkaille jutuille, sille, mitä "kaikki muut" tekevät, silläkin uhalla, että jää ulkopuoliseksi.<br />
<br />
Enneagrammi on ollut minulle valtavan rikas ja hauska matka parempaan itsetuntemukseen ja ymmärrykseen elämästä. Se on lohduttanut ja rohkaissut, toisaalta avartanut ja auttanut hyväksymään erilaisuutta. Lisäksi se on tuonut hurjasti ahaa-elämyksiä kommunikointiin puolisoni kanssa, joka on pohjimmiltaan <i>"omavarainen, oman päänsä sisällä elävä pohdiskelija eli vitonen"</i>, mutta kasvanut kasvusuunnassaan tosi pitkälle kohti <i>"johtavaa, vaikuttavaa ja suojelevaa kasia"</i>.<br />
<br />
Huolimatta enneagrammilöydöksistäni hidastamisen saagaa olen halunnut jakaa kaikille. Ehkä seiskuuteni takia hidastaminen on minunkaltaiseni todella arvokasta - toisaalta en väitä, että mikään itsetuntemuksen työväline kasvaa itsetarkoitukseksi ja että sen avulla aletaan selittää elämää: "Olen tällainen, koska olen seiska." Yksistään tuollainen on liian yksinkertaista ja helppoa. Siihen kannattaa lisätä: "Mutta minusta voi tulla vielä vaikka mitä lisää!" Tosin ensin pitää hidastaa. Silloin kuulee, mitä itselle kuuluu, mitä itse todella tarvitsen, keitä elämässäni tarvitsen ja mikä minulle on tärkeintä.<br />
<br />
Lapset lähtivät ja minä kipuilin, mitä kaikkea haluaisin, mitä en ehtisi ja mitä kuitenkin pitäisi tehdä. Puolisoni rohkaisi minua sanoen: "Ole hiljaa ja keskity olennaisimpaan, mitä sinulla on juuri nyt, minuun." Mikä on ollennaisinta, mitä sinulla on juuri nyt? Siinäpä kysymys.Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-16633582563416036902012-09-12T22:56:00.000+03:002012-09-12T23:01:27.962+03:00Tyytyväisyyttä etsimässäMaailmanparannuslenkillä hyvän naapurin kanssa pohdimme eilen tyytymättömyyttä: johtuuko tyytymättömyys liian suurista kotiäitiyden odotuksista. Ajatellaan, että äitiyslomalla on aikaa urheilla, harrastaa ja tavata ystäviä. Kun vauva syntyy, ehtii päivän aikana sisustaa olohuoneen uudelleen, pestä ikkunat ja raivata ullakon. Kun huomaa, että päivän aikana ehtii joskus hädintuskin harjata hampaansa, hiuksista puhumattakaan, palikat putoilevat.<br />
<br />
Opin esikoisen syntymän jälkeen vähitellen hölläämään siivouksessa. Oppiminen oli vaikeaa. Nyt kahden pienen lapsen perheessä työntelen imurilla leluja pois roskien tieltä ja pyyhin tahrat sieltä, missä niitä näen, yleensä rätillä. Olen luopunut siivouspäivästä, tiskaamisesta silloin, kun ei huvita, ylipäätään säännöllisistä puhtaanapitorituaaleista, koska en voi ennustaa, ehdinkö, jaksanko tai huvittaako minua tänään mikään.<br />
<br />
Olen osittain luopunut sosiaalisesta elämästäni, opinnoistani ja osasta harrastuksiani. Ja tämä kaikki on minulle paljon, olen oppinut jo hirvittävästi! Ja tottakai luovun, luovun nykyisin jo tosi monesta asiasta vapaaehtoisesti, lasten etua ajatellen, ilman syyllisyyttä. (Ja kaikki on pitänyt opetella, vähitellen, armollisesti. En väitä, että olisi helppoa. Eikä luopumista helpota se, että elämme niin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, mutta olen kirjoittanut "muiden odotuksista" jo joskus aiemmin.)<br />
<br />
Vaikka odotuksista onkin oppinut luopumaan, tuntuu minusta kohtuuttomalta, että äitiyden nimissä pitää luopua niin monesta. Jos jonakin päivänä pitää luopua iltapäivän yksinäisestä kahvihetkestäkin, meinaa päästä itku. Mietin vain, missä luopumisen raja menee?<br />
<br />
Toisaalta tyytymättömyys voi kummuta siitä, että kotona pääsee harvoin olemaan luova - tai minulle luovuus, itsensä toteuttaminen on jotakin muuta kuin kotiarjessa taiteilua. Työelämään palaaminen ei ole tällä hetkellä vaihtoehto; kaikesta huolimatta nautin kotona olemisesta, vaikka joskus sitä on ehkä vaikea kuulla. (Tässäkin parhaillani pohdin tyytymättömyyttä ja silti väitän nauttivani olostani! Mikä herkullinen ristiriita. Kuitenkin juuri siksi koetan tehdä jotakin konkreettista pirskahtelevan tyytymättömyden hyväksi, koska valittaminen on turhaa, ellei asioille oikeasti tee jotakin.) Ja toisaalta, eihän mitään muutakaan työpaikkaa tule vaihdettua samantien, kun kohtaa työssään vastoinkäymisiä.<br />
<br />
Kotivanhempienkin on päästävä toteuttamaan itseään. Saatava olla muutakin kuin äiti tai isä. Joku tanssii ja esiintyy, joku on vapaaehtoistyössä, toinen laulaa kuorossa, sienestää, tapaa ystäviä, joogaa tai matkustaa. Pitää saada tehdä jotain hyvää, konkreettista jollekulle toiselle. Ennen kaikkea tehdä hyvää itselle. Kun ympäriltä puuttuu luonnollinen muiden aikuisten verkosto, kuten työkaverit, joilta kannustusta ja kiitosta usein saa, jää kotiäiti yllättäen ihmettelemään, enkö olekaan enää muuta kuin äiti.<br />
<br />
Saadakseen olla luova yhtälö vaatii arjessa ihan mahdottomasti organisointia, ja samalla mieleen hiipii syyllisyys: eikö minun pitänyt olla kotona nimenomaan lapsia varten. Kukaan ei kuitenkaan ole kaikkivoipa, kenenkään ei tarvitse olla, oikeastaan kukaan ei saa edes yrittää olla. Uhrautuvasta äitimyytistä on päästävä eroon. On olemassa monenlaista hyvää vanhemmuutta. On olemassa miljoonia erilaisia tapoja olla hyvä äiti. Ja tuttu fraasi, kenties jo klisee, mutta silti niin ajankohtainenkin: "Kun vanhemmat voivat hyvin, lapsetkin ovat onnellisia."<br />
<br />
Joku sanoisi, että pitää vain olla rautainen itsetunto; jos itseään rakastaa, ei tarvitse muiden mielipiteitä. Olen eri mieltä. Jokainen lapsi ja aikuinen tarvitsee toisten hyväksyviä katseita ja sanoja, eikä niitä voi koskaan viljellä toisille liikaa. Meidän tulee päästä eroon ajatuksesta, että joku ylpistyy, jos kehutaan liikaa. Tai että on rumaa puhua ääneen onnistumisistaan. Päinvastoin! Myönteisyys lisää myönteisyyttä, kiitokset kiitosta.<br />
<br />
Aamulenkki oli sangen onnistunut. Löysimme ratkaisun ainakin kahteen oikeaan ongelmaan, pohdimme tyytymättömyyden syitä ja jaoimme huoliamme. Toinen kuunteli ja samastui. Tyytymättömyys voi muuttua tyytyväisyydeksi, kun sen sanoo ääneen. Lisäksi endorfiinit virtasivat koko loppupäivän! Kuntokin koheni! Perjantaina mennään uudestaan.<br />
<br />
Toisetkin ovat viime päivinä pohtineet samaa teemaa. Heilläkin on ihan konkreettisia vinkkejä siitä, miten selättää tyytymättömyys. Itselleni jäi Onnen äärellä -kirjoituksesta mieleen Jennyn ajatus: <span style="background-color: white; color: #333333; font-family: 'lucida grande', tahoma, verdana, arial, sans-serif; font-size: 13px; line-height: 18px; text-align: left;">"Toki vastoinkäymisiäkin tulee, ja voivottelu on toisinaan ymmärrettävää. Itse olen kuitenkin saanut viime viikkoina paljon irti siitä, kun olen opetellut ymmärtämään, että kaikki on väliaikaista."</span> <a href="http://hidastaelamaa.fi/2012/09/onnen-aarella-tehdaan-hyvaa/" target="_blank">Onnen äärellä: Tehdään hyvää!</a> Lisäksi suosittelen <a href="http://hidastaelamaa.fi/" target="_blank">Hidasta elämää</a> -sivuston luojan Sanna Wikströmin ajatuksia <a href="http://www.andyhopi.com/fi/sanna-wikstrom/" target="_blank">Tyytyväisyyden tavoittelun paradoksi </a>.<br />
<br />Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-8067146519431845792012-09-09T23:16:00.000+03:002012-09-09T23:16:25.181+03:00Hiljaisuudessa kuulen itseni paremminVietin viikonlopun meditatiivisen kirjoittamisen kurssilla <a href="https://www.hdl.fi/fi/palvelut/retriittikeskus-heponiemi/558-heponiemi" target="_blank">Heponiemen</a> hiljaisuuden keskuksessa. Mikä keidas! Kurssi oli osin hiljaisuuden retriitti: hiljaisuutta noudatettiin kaikissa muissa tilanteissa paitsi yhteisesti ohjatuissa kirjoittamissessioissa. Olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Näiden ruuhkaisten, äänekkäiden ja aikataulutettujen vuosien lomaan tarvitsin konkreettisen riuhtaisun pois arjesta, yksin, hiljaisuuteen.<br />
<br />
Olen valtavan kiitollinen siitä, että minusta on tullut äiti. En ehkä muuten olisi niin sinnikkäästi etsinyt "vaihtoehtoisiakin" tapoja löytää tasapainoisempi arki. Pienet lapset ovat iholla koko ajan. Se oli minulle yllätys! Kuulostaa varmaan hullulta, että äiti-ihminen kirjoittaa jotakin tuollaista, mutta en minä tiennyt aikaisemmin, että ne keskeyttää koko ajan, ne sitoo niin paljon (myös henkisesti), ne syö koko ajan, lapset haluaa jotain koko ajan!<br />
<br />
Lasten takia olen kirjoittaut kiireestä, suorittamisesta, äitiyden vaatimuksista, riittämättömyydestä. Ja samalla pohtinut, ettei tämä voi näinkään mennä. Lapsia halutaan, olen halunnut, juuri tätä ja juuri nuo pellavapäät, ja silti niitä on välillä niin kamalan vaikea jaksaa ja kestää. On tullut analysoitua oma tempperamenttityyppi, pohdittua omia lapsuuden kokemuksia, omaa aggressionsitokykyä ja kymmentä muuta oman minuuden tekijää, joiden kautta elän arkeani lasteni kanssa. Silti hermo menee, usein.<br />
<br />
Viimein ilmoittauduin retriittiin, ja se oli tähänastisen elämäni yksi parhaimmista, pienistä valinnoista. Tarvitsin kokreettisen hiljaisuuden lisäksi sitä, ettei kukaan vaadi minulta mitään eikä ole pienintäkään varaa, että joku keskeyttäsi minut. Arjen metelin keskellä en ehdi tai edes muista kuunnella, mitä minulla on asiaa itselleni. Kuunteleminen vaatii hiljaisuutta ja läsnäoloa, aito kuunteleminen ainakin. <i>"Jokainen tarvitsee joskus omaa tilaa ja rauhaa, jotta voisi kuulla, mitä kaipaa. - - Kun ympäristö on meluisa ja mieli täynnä tuhansia asioita, miten voi kuulla edes omia ajatuksiaan. Jos oma sisin on jo täynnä, miten voi ottaa mitään vastaan."</i> (Hiljaisuuden siiville)<br />
<br />
Heponiemen ei kuitenkaan tarvitsisi olla vain keidas, jonne mennä ja jossa tankata voimaa kohdata "tavallinen arki". Voisinko tuoda mukanani omaan arkeeni, jotain joka muuttaisi hektisyttä? Kokemukset ja oivallukset, joita sain, ovat minussa. Voin opetella ottamaan niitä käyttööni milloin tahansa. Ja ainahan voin palata opettelemaan lisää!<br />
<br />
Uskon, että voin oppia kutsumaan hiljaisuuden luokseni, laskeutumaan siihen. Hiljaisuus ja hiljentyminen ovat valinta, kuten mikä tahansa muukin harrastus. Toisaalta jostakin harrastuksesta voi joskus tulla elämäntapa. Helpoksi en väitä tästä mitään. Ainoastaan tiedän sen, että pienestä valinnasta voi vielä tulla jotakin suurta; hiljaisuudessa ainakin minä kuulen itseni paremmin. Ja kun kuulen paremmin, tiedän, mitä toivon tai tarvitsen. Oikeasti.Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-73600431092063851752012-08-23T21:58:00.000+03:002012-08-23T21:58:12.111+03:00Raejuustoa ja läsnäolon harjoitteluaOlen hurahtanut läsnäolosta ja hidastamisesta kertovaan kirjallisuuteen. Olen kääntänyt ahkerasti sivujen kulmia teoksista <i>Olet jo perillä </i>(Jon Kabat-Zinn), <i>Läsnäolon voima </i>(Eckhart Tolle), <i>Havahtuminen</i> (Anthony de Mello), <i>Äidin voimakirja</i> (Mervi Juusola) ja <i>Pientä elämää etsimässä </i>(Marikka Bergman). Ahmin. Nyökyttelen lukiessani.<br />
<br />
Ei kai ole sattumaa, että juuri nyt, ruuhkavuosien huippukohdassa, löydän itseni kirjojen sivuilta. Elämän merkityksellisyyden on löydyttävä jostakin muualta kuin suorittamisesta, itsensä piiskaamisesta tai jatkuvasta tulevaisuuden unelmoinnista.<br />
<br />
Innostus leviää aiheesta kertoviin blogeihin, olen ilmoittautumassa läsnäolokursseille, joogatunnit alkavat parin viikon päästä ja suunnittelen herääväni jatkossa aikaisemmin, jotta ehtisin aamusta viettää hetken itseni kanssa. Haluaisin osata jo nyt, heti, kaikki. Kappas, läsnäoloa ja hidastamistakin voi alkaa suorittaa!<br />
<br />
Toisaalta pienten lasten kanssa elellessä hidastaminen tuntuu päivittäin lähes mahdottomalta. Pelkästään tänään raejuustot ja jauhelihakastikkeet lensivät kaaressa matolle, pesin kakkapyllyä ja hammasharjaa samaan aikaan, pikkuasentajat korjasivat läppäriä ja soitinpa vielä myrkytystietokeskukseenkin kysyäkseni, onko d-vitamiinin reilusta yliannostuksesta vaaraa. Toisaalta noissa tilanteissa ei ehdi edes ajattelemaan mitään muuta kuin kyseistä hetkeä. Läsnä on oltava, koska lähes koko ajan jompikumpi kysyy, pyytää tai tekee jotakin, johon on reagoitava.<br />
<br />
Eräs tuttuni sanoi tosi hyvin: pienten lasten vanhemman pitää jatkuvasti, ihan koko ajan 24/7 tietää tismalleen, missä lapset ovat. "Ulkona" on liian epämääräistä. "Yläkerrassa"-vastaukseen voin tyytyä hetkeksi tai sitten äänien perusteella koettaa päätellä, missä huoneessa ja mitä, jompikumpi tai molemmat ovat tekemässä. Hiljaisuus on vaarallisinta. Jatkuva valppaana olo kuluttaa. Minulle kuitenkin kuluttavinta se, että natiaiset voivat ja saavat keskeyttää minut ihan missä tahansa tilanteessa, jos olen paikalla. Nykyisin lukitsen vessanoven. Vähän helpottaa, jos kaikesta huolimatta pystyn poimimaan oleellista, edes joskus, noista kaaottisista, elämännälkäisistä hetkistä.<br />
<br />
Suurin konkreettinen askeleeni kohti hitaampaa mielentilaa on ollut se, etten enää raivostu sotkuista, siivottomuudesta ja jatkuvasta epäjärjestyksestä kodissani. Annan olla. Keitän kahvit ja luen vielä vähän lisää Bergmania tai Tollea. Toisaalta haastavaakin on aina välillä. Kalenteri täyttyy vaivihkaa ja ei-sana on silti niin vaikea.<br />
<br />
Olen kuitenkin raivannut aikaa itseni kuuntelulle. Se, mitä kuuluu, ei välttämättä ole aina mukavaa kuunneltavaa, mutta vain rehellisyyden kautta pääsen perille. Tai siis, olen siellä jo, mutta tunnistan sen kai paremmin. Tai jotenkin noin.<br />
<br />
Mitähän koetin sanoa? Sitä, että oman elämän hidastaminen on tosi vaikeaa ja sitä, että sitäkin on mahdollista ruveta suorittamaan. Lisäksi sitä, että vaiva kuitenkin kannattaa ja että kaaoksenkin keskellä on olennaista juuri kaaos itse, hetki, kun kuopus suut, silmät ja hiukset täynnä raejuustoa lappaa täyden lusikkakuorman ruokaa suuhun ihan itse, ojentaa tyhjää maitomukiaan minua kohti ja sanoo (tai huutaa) "Annannannanna!" ja keskeyttää minut kirjojen sivuilta. Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-33950482645601455952012-08-23T20:25:00.000+03:002012-08-23T20:25:19.314+03:00Päivän aikana ajateltuaOletteko koskaan listanneet tai laskeneet kaikkea sitä, mitä ajattelette päivän aikana. Ajattelua on ihan hirvittävästi! <a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Jon_Kabat-Zinn" target="_blank">Jon Kabat-Zinn</a> kirjoittaa kirjassaan "<a href="http://www.basambooks.com/kirja.php?detail_id=109" target="_blank">Olet jo perillä</a>", että juuri ajattelemista ei pitäisi olla (tai kaiken sen ajattelemista, mitä emme havaitse juuri nyt), jos haluaisi olla totaalisen läsnä. On vain tämä hetki. <i>"Meillä on taipumus olla erityisen tiedostamattomia sen suhteen, että ajattelemme kaiken aikaa sellaista, mikä ei ole havaintomme piirissä. Keskeytymätön ajatusten virta ei jätä juurikaan tilaa sisäisen hiljaisuuden kokemiselle. Emmekä juurikaan anna itsellemme tilaa vain olla, ilman että juoksemme koko ajan ympäriinsä tekemässä kaikenlaista. Useimmiten pikemminkin ajaudumme erilaisiin asioihin kuin teemme niitä tietoisesti. Tämän saavat aikaan nuo aivan tavanomaiset ajatukset ja ärsykkeet, jotka soljuvat mielemme lävitse virran - ellei suorastaan vesiputouksen - lailla. Virran pyörre vie meidät mukanaan ja hukuttaa alleen elämämme, samalla kun se vie meidät paikkoihin, joihin emme halua mennä, emmekä edes tajua, mitä kohti suuntaamme." </i><br />
<br />
Läsnäoleva hetki voisi olla huomion keskittämistä sen sijaan, että ajattelee, mitä mielessä liikkuu. Kello tikittää, ovatpa jo punaisia nuo pihjalanmarjatkin, jääkaappi hurruttaa. Pitäisi muuten siivota se. Ja illaksi pitää valmistaa jauheliha, jossa on tämän päivän päiväys. Miksi muuten niin usein tulee ostettua lähipäivinä vanhenevaa ruokaa? En ole tarpeeksi tarkka. En muista kaivaa tiskin perältä. Minun pitää tsempata. Ajatusten virran pyörteestä hyppääminen ei tapahdu kuin itsestään. Se on vaikeaa ja vaatii voimaa.<br />
<br />
Ajattelu alkaa niin helposti. Mitä teen seuraavaksi? Mitä aamupäivällä muuten tapahtuikaan? Pitäisi selvittää jo vanhentunut riita. Tulevatkohan lapset kipeiksi? Huolehtimista, voivottelua, murehtimista, muistelua, haaveilua ja huokailua. On vaikeaa, lähes mahdotonta olla vain tässä, myös ajatuksissaan.<br />
<br />
Lisäksi ajattelu usein kuormittaa. Mietin tekemättömiä töitä sen sijaan, että tekisin niitä. Mietin, mitä <span class="Apple-style-span" style="-webkit-composition-fill-color: rgba(175, 192, 227, 0.230469); -webkit-composition-frame-color: rgba(77, 128, 180, 0.230469); -webkit-tap-highlight-color: rgba(26, 26, 26, 0.292969);">sille tai sille ihmiselle kuuluu sen sijaan, että soittaisin ja kysyisin. Kai ihminen myös rakastaa omia </span><span class="Apple-style-span" style="-webkit-composition-fill-color: rgba(175, 192, 227, 0.230469); -webkit-composition-frame-color: rgba(77, 128, 180, 0.230469); -webkit-tap-highlight-color: rgba(26, 26, 26, 0.292969);">ajatuksiaan, tuttua ja turvallista Tai omaa mieltä on vain vaikea hiljentää, koska ei ole edes yrittänyt. </span><span class="Apple-style-span" style="-webkit-composition-fill-color: rgba(175, 192, 227, 0.230469); -webkit-composition-frame-color: rgba(77, 128, 180, 0.230469); -webkit-tap-highlight-color: rgba(26, 26, 26, 0.292969);">Tai pysähtyminen, läsnäoleminen pelottaa. Silloin vasta kuulisikin omat, oikeat ajauksensa!</span><br />
<br />
Ajattelu kuormittaa myös siksi, että usein ajatukset ovat itseä ruoskivia: pitäisi olla tarkempi kaupassa, <span class="Apple-style-span" style="-webkit-composition-fill-color: rgba(175, 192, 227, 0.230469); -webkit-composition-frame-color: rgba(77, 128, 180, 0.230469); -webkit-tap-highlight-color: rgba(26, 26, 26, 0.292969);">pitäisi olla tomerampi kotitöissä, lapsetkaan eivät tottele. En kumminkaan osaa, jaksa, kykene, ehdi tai pysty. Ei kukaan muukaan, ainakaan kaikkea! Itseä pitää myös rakastaa ja helliä, </span><span class="Apple-style-span" style="-webkit-composition-fill-color: rgba(175, 192, 227, 0.230469); -webkit-composition-frame-color: rgba(77, 128, 180, 0.230469); -webkit-tap-highlight-color: rgba(26, 26, 26, 0.292969);">kehua ja kannustaa, kiittää ja todeta, tämä on riittävästi, juuri näin on hyvä. Vielä paremmin se tehoaa, koska sen sanoo ääneen ja muiden kuullen. Ajatelkaa, miltä kuulostaisi hiekkalaatikon </span><span class="Apple-style-span" style="-webkit-composition-fill-color: rgba(175, 192, 227, 0.230469); -webkit-composition-frame-color: rgba(77, 128, 180, 0.230469); -webkit-tap-highlight-color: rgba(26, 26, 26, 0.292969);">reunalla tai työpaikan kahvihuoneessa, kun kaikki </span><span class="Apple-style-span" style="-webkit-composition-fill-color: rgba(175, 192, 227, 0.230469); -webkit-composition-frame-color: rgba(77, 128, 180, 0.230469); -webkit-tap-highlight-color: rgba(26, 26, 26, 0.292969);">vanhemmat, ja etenkin äidit, vuolaasti kehuisivat itseään!</span><br />
<br />
Ja jos ei olisi mitään kehuttavaa, senkin saisi sanoa, pitäisi sanoa, eikä AJATELLA, etten ole <span class="Apple-style-span" style="-webkit-composition-fill-color: rgba(175, 192, 227, 0.230469); -webkit-composition-frame-color: rgba(77, 128, 180, 0.230469); -webkit-tap-highlight-color: rgba(26, 26, 26, 0.292969);">tarpeeksi iloinen, pirteä ja ponteva mutsi, kun en jaksa yhtyä toisten ilakointiin. Me äidit, jos ketkä, </span>osaamme olla julmimpia ja armottomimpia itsellemme. Puhtaat lapset, siisti koti, viikatut pyykit, putsattu pönttö, silitetty kauluspaita, omatekemät ruoat, aurinkorasvatut ihot, riittävän täysi <span class="Apple-style-span">harrastuskalenteri, sopivasti omaa aikaa, samanverran aikaa parisuhteelle, rentouttavat hetket </span><span class="Apple-style-span">ystävien kanssa, huomioitu isoäiti, tarpeeksi lyhyet työpäivät, kammatut hiukset - omat ja lasten, katsastettu auto, leikattu nurmikko, </span><span class="Apple-style-span">kitketty kasvimaa, luettu Hesari, ymmärrys uusimmista sisustustrendeistä, kuitenkaan kestävää kehitystä ja kierrätystä unohtamatta, rajoittamalla ja rakkaudella kasvatetut lapset ja kaikki muut kymmenet arjen, juhlan ja lomien vaatimukset </span><span class="Apple-style-span">näännyttävät meidät, jollemme lopeta vaatimasta itse itseltämme. </span><br />
<br />
Ja tietenkin, jos kuitenkin tekee ja nauttii tekemästään, antaa mennä vain! Tärkeintä kenties on ettei, ainakaan <span class="Apple-style-span" style="-webkit-composition-fill-color: rgba(175, 192, 227, 0.230469); -webkit-composition-frame-color: rgba(77, 128, 180, 0.230469); -webkit-tap-highlight-color: rgba(26, 26, 26, 0.296875);"><span class="Apple-style-span" style="-webkit-composition-fill-color: rgba(175, 192, 227, 0.230469); -webkit-composition-frame-color: rgba(77, 128, 180, 0.230469); -webkit-tap-highlight-color: rgba(26, 26, 26, 0.296875);">AJATTELE, että olisi kuitenkin pitänyt pystyä, jaksaa ja kyetä vielä se, tämä tai tuo.. Ei olisi. Koska se hetki meni jo ja nyt on tämä. Sormet kosketusnäppäimillä, edelleen jääkaapin hurina ja vielä </span><span class="Apple-style-span" style="-webkit-composition-fill-color: rgba(175, 192, 227, 0.230469); -webkit-composition-frame-color: rgba(77, 128, 180, 0.230469); -webkit-tap-highlight-color: rgba(26, 26, 26, 0.292969);">aavistus jo vähän jäähtyneen kahvin tuoksua.</span></span><br />
<br />
<br />Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-2855993944127035252012-08-05T23:46:00.000+03:002012-08-05T23:46:36.207+03:00Hitaasti hyvä tuleeHidastaminen on vaikeaa. En väitäkää, että sen pitäisi olla helppoa, mutten olisi uskonut olevani riippuvainen niin monista asioista. Tai kasvanut kiinni joihinkin ilmiöihin, ihmisiin. Tai kuvitellut, että jostakin luopuminen, jotta jäisi tilaa oleellisemmalle, itselle tärkeälle, mietityttäisi niin paljon.<br />
<br />
Vaikeinta on ollut sosiaalisen elämän rajoittaminen. Samaan aikaan, kun juuri muut ihmiset ovat usein elämän henkireikiä, auttajia, ilontuojia ja lohduttajia, olen halunnut ottaa etäisyyttä muihin, jotta kuulisin itseäni paremmin. Mitä tarvitsen, tarvitsenko mitään? Mitä todella haluan tehdä, mihin käyttää aikaani?<br />
<br />
Olen hemmotellut itseäni hieronnassa, Helsingissä, juoksulenkillä ja aamupilateksessa. Olen lukenut läsnäolosta, hidastamisesta. Innostunut, oivaltanut ja myös turhautunut. Ja kuulemma jos omasta matkastaan mieleen ja sieluun pitää liian kovaa meteliä, ei ole vielä todellakaan perillä. Ei siis liikaa paljastuksia. Ja ei kai kukaan ole löytänyt vastauksia elämän suuriin kysymyksiin pelkästään kirjoja lukemalla...<br />
<br />
Meillä on ollut lomaa enemmän kuin aikoihin. Puolet siitä meni synttäreitä valmistellessa ja juhliessa. Ihanaa mutta rankkaa. Ensi vuonna hieman toisin. Olemme vierailleet kolmella mökillä, kolmessa kaupungissa, viettäneet lapsetonta aikaa ja karsineet kalenterista asuntomessut, sukulaisvierailut ja pari todella houkuttelevaa kesälomatekemistä.<br />
<br />
Karsimisesta huolimatta on välillä hengästyttänyt ja tuntunut, että lomaviikot vain hupenevat. Kerran totesin, ettei pienten lasten kanssa tarvitsisi mitään muuta lomaohjelmaa kuin valmista äitien tekemää ruokaa, aurinkoa ja vesipaljun. Minä kuitenkin tarvitsen. Tai ainakin luulen tarvitsevani. Ja rehellisyyden nimissä: vaihtelu tekee tosi hyvää kaikille.<br />
<br />
Nyt lomailemme Saarenmaalla ja tartuin pitkästä aikaa näppäimistöön. Blogikin on lomaillut. Rauhoittuminen on antanut ajatuksille vihdoin tilaa. Tänään lapset leikkivät onnellisina pizzerian terassilla, ihmettelivät puiston vesiputousta ja innostuivat linnanpihan mahdollisuuksista. Itse uin tyhjässä kylpylässä ja hiippailin hiljaiseen hotellihuoneeseen, jossa puolisoni oli rauhassa keskittynyt penkkiurheiluun: jokaiselle jotakin. Sitä jotakin tulisi pyrkiä lisäämään myös jokapäiväiseen elämäänsä kotona arjessa. Luopumalla, löytämällä ja hyväksymällä oman rajallisuutensa ja epätäydellisyytensä. Hitaasti hyvä tulee -hitaastakin.<br />
<br />Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-32262275826425904902012-06-28T14:55:00.000+03:002012-06-28T21:35:22.563+03:00"Milloin ollaan perillä?" - Nyt.Viimeisen vuoden aikana meille on syntynyt toinen lapsi, on etsitty ja perustettu uusia töitä, ohjattu yksi esitys ja hoidettu kotia ja lapsia siinä sivussa. Mietin, minne muuttaa, mitä tekisin isona, missä kaikkialla haluaisin matkustaa. Enemmän, nopeammin, isompaa, parempaa!<br />
<br />
Pääsin töihin ennen kuin valmistuin ja ensiyrittämällä sain vakityön. Viimeisten viiden vuoden aikana olen mennyt naimisiin, synnyttänyt kaksi lasta, muuttanut kaksi kertaa, opiskellut, ohjannut kaksi esitystä, matkustanut kuudessa eri maassa, harrastanut pilatesta, joogaa, zumbaa ja bodypumpia. Suunnitellut, sopinut, organisoinut ja pystynyt tapaamaan käsittämättömän määrän ystäviä, tuttavia ja sukulaisia.<br />
<br />
Viimeisten 32 vuoden aika tullut saavutettua aika paljon. Olen ollut koko ajan menossa jonnekin, suunnittelemassa jotakin tai palaamassa jostakin. Suurimman osan kaikesta olen itse halunnut ja valinnut. Paljon olen tehnyt myös vain siksi, koska niin kuuluu, pitää tai koska muut toivovat.<br />
<br />
Lähes kolmevuotias kysyi eilen autossa: "Äiti, milloin me ollaan perillä?" Hän jatkoi omaan leikkisään tapaansa laulellen: "Ihan kohta me ollaan jo peerillää, ihan kohta me ollaan jo peerillää..." Teki mieli pysähtyä siihen paikkaan. Seis. Stop. Nyt riittää.<br />
<br />
Ei elämää voi hukata kiirehtimällä seuraavaan paikkaan, seuraavalle elämän etapille. Ei elämäntarkoitus ole saavuttaa jotain itsen ulkopuolelta. Vaan kaikki on jo minussa. Mitä enemmän ulkopuolista ja ulkopuolelta haalii, sitä tyhjemmältä tuntuu.<br />
<br />
Viimeisen vuoden aikana joku tai jokin on yrittänyt säännöllisesti havahduttaa minut oravanpyörästäni. On ollut puhuttelevia kohtaamisia tai lasten kautta ja heidän kanssaan olen huomannut, miten jokainen hetki on vain tässä ja nyt. Aloinko olla niin täysi, että piti alkaa kirjoittaa? Kirjoittamisen myötä olen löytänyt puhutteleville sivustoille hidastamisesta ja läsnäolosta. Eräs tärkeistä kohtaamisista on ollut Elina ja häneltä saamani sitaatti, jonka löysin juuri äsken: "Sinun tulee olla tietoinen sisäisestä äänestäsi, jotta et kuulisi vain ympäristösi ääntä ja jotta et toimisi vain muiden sanelemien totuuksien mukaan. Sinun täytyy löytää se, mikä on totta itsellesi."<br />
<br />
Hidastaminen, läsnäolo, oleminen tai downshifting on muoti-ilmiö, mutten ihmettele lainkaan, että moni etsii nykymenon vaihtoehtoja. Eikä hidastamisen tarvitse tarkoittaa tonttia Toijalasta, konkreettisesti suurta ja isoa. Se voisi tarkoittaa ennen kaikkea Olemisen riittämisen hyväksymistä, läsnäoloa itsessään ja itselleen. Sen hyväksymistä ja ymmärtämistä, ettei mikään ulkopuolelta tuleva tee minua onnelliseksi; mikään sellainen, mitä minulla ei jo olisi. Olen jo perillä. Sanoisin aika isoiksi asioiksi näitäkin. <br />
<br />
<br />
<br />Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-4698623161778301632012-06-15T15:57:00.000+03:002012-06-28T21:45:01.183+03:00TunnustuksiaIstuin tänään lasten kanssa väärässä bussissa enkä kehdannut sanoa asiasta kuskille. Niinpä kävelin 3,5 kilometrin ylimääräisen lenkin. Lenkkeilyä sinäänsä en vastustellut, päinvastoin, ihana sää ja kaikkea. En kuitenkaan päässyt yli asiasta, etten avannut suutani ja myöntänyt virhettä kuskille. Rupesin pohtimaan tapahtunutta tarkemmin.<br />
<br />
En kenties halunnut myöntää epäonnistuneeni. Vaikka niin tapahtuu koko ajan joka puolella! Ja vain epäonnistumalla voi oppia jotakin. Miten muuten lapsi oppii kävelemään, rakentamaan palapeliä tai ajamaan pyörällä? Meidän aikuistenkin pitäisi uskaltaa, mokata säännöllisesti oikein kunnolla. Kuinka monta työpaikan väärinkäsitystä tai jopa kokonaan pieleen mennyttä projektia vältettäisiin, jos osaisimme älähtää tekemästämme virheestä?<br />
<br />
Parhaillaan käydään keskustelua ja valmistellaan ehdotuksia, miten saada koululaiset kuriin. Ehdotus on ilmeisemmin jo luovutettu opetusministeri Gustafsonille. Epäonnistumisen näkökulmasta olen huolissani toimenpiteistä: lisää kuria, kontrollia ja sanktioita, vähemmän kuuntelemista ja kohtaamista. <br />
<br />
Tottakai minäkin haluan, että itselleen ja toisilleen vaaralliselta lapselta saa tarvittaessa poistaa teräaseen ja että väärästä teosta seuraa rangaistus. Ennemminkin olen huolissani ylipäätään taustalla piilevistä arvoista ja asenteista, jotka perustuvat kuriin ja kontrolliin. Rankaisemmeko epäonnistumisista?<br />
<br />
Viisas tutkija on kirjoittanut aiheesta kiinnostavasti. Lukaise <a href="http://https://timopurjoatnfg.wordpress.com/">https://timopurjoatnfg.wordpress.com/</a> jos sinuakin kiinnostaa.<br />
<br />
Epäonnistumisen tunne saattaa muistuttaa meitä myös häpeästä tai syyllisyydestä, joiden käsitteleminen on vielä vaikeampaa, toisille kipeääkin. Syyllisyydestä vapautuu pyytämällä tekemäänsä väärää anteeksi. Häpeä on puolestaan tunne, joka liittyy itseen, ihmisen käsitykseen ja tunteeseen itsestä: ihminen tuntee, että on huono ihmisenä. Häpeän tunteestakin voi, ja pitää, kuitenkin vapautua.<br />
<br />
Kuinka montaa suomalaista mahtaakaan vaivata häpeätauti? Johtajuuskouluttajan Anne-Liisa Palmun kirjoitus herättää ajattelemaan. <br />
<a href="http://http://hidastaelamaa.fi/2012/06/tyo-tulevaisuudessa-hapean-reaktiot/">http://hidastaelamaa.fi/2012/06/tyo-tulevaisuudessa-hapean-reaktiot/</a><br />
<br />
Puolisoni ehdotti, että tekisin saman uudestaan, valitsisin väärän bussin, mutta toteaisin erheeni kuskille ääneen. Voi olla, että se olisi liian rajua, tunnustan ensin kirjoittamalla. Tunnustakaa tekin, ainakin itsellenne.Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-12533705782448884302012-06-07T16:31:00.002+03:002012-06-07T21:59:02.610+03:00Rehottavat voikukat ja vähän muitakin vanhemmuuden kukkasiaVain muutama päivä sen jälkeen, kun kirjoitin "Konditionaalielämää" <br />
(edellisen blogipostauksen), luin uudistunutta Kaksplussaa (6/2012): "Rento <br />
nykyvanhempi luottaa itseensä. Hän on suvaitsevainen ja ymmärtää <br />
monenlaista äitiyttä syyllistämättä ketään. - - Rohkea äiti tai isä <br />
uskaltaa olla epätäydellinen oma itsensä. Hän on paras isä tai äiti <br />
lapselleen, eikä tunne huonommuutta omasta vanhemmuudestaan. Nykyäiti <br />
kun tietää viimeistään oman vanhemmuutensa vanhetessa, että täydellinen <br />
äiti se vasta taruolento on." Onko - tai pikemminkin, tietääkö? Tiedänkö<br />
todella, jos aiheesta pitää lehteenkin kirjoittaa? <br /><br />
<br /><br />
Rupesin ajattelemaan, että oikeasti me äidit (ja isät, isät mielestäni <br />
kumminkin paremmin) emme ole kovinkaan suvaitsevaisia toisiamme kohtaan <br />
emmekä ymmärrä kovinkaan monenlaista äitiyttä. Monen meidän mielestä <br />
jossakin on kuitenkin olemassa jokin ihannoitu, saneltu ja etukäteen <br />
määrätty vanhemmuus ja äitiys/isyys, jota pitäisi ainakin yrittää <br />
tavoitella. Tai jos oikeasti olisimme ymmärtäväisiä, ei siitä tarvitsisi<br />
lehteen kirjoittaa. Kaksplussan päätoimittaja Jaana Sarkki koettaa <br />
kenties sanoa: "Meidän pitäisi olla rennompia, suvaitsevaisempia ja <br />
sallia epätäydellisyys." Vaikeaa on, tiedän kokemuksesta.<br /><br />
<br /><br />
Salla Korpelan mainiossa kirjassa <i>Paratiisin parkkipaikka - Ajatuksia arjen pyhyydestä</i><br />
(2005) on ajatuksia herättävä kirjoitus rehottavista voikukista, jotka <br />
"puskevat läpi epätoivoisimmistakin paikoista, asfaltista ja <br />
raitiovaunukiskojen kaarteista". Toiset huhkivat hikihatussa, minä <br />
mukaan luettuna, tosin nykyisin vähemmän hikoillen, voikukkamerta <br />
vastaan; kitkevät ja myrkyttävät, jotta voivat istuttaa tilalle "monta <br />
laatikollista keltaisia orvokkeja suoriksi riveiksi". Korpela kysyy, <br />
voisiko voikukkien vainoaminen olla jonkinlainen siveyskysymys: "Olisiko<br />
niin, että voikukissa on joillekin liikaa railakasta elämää? Joku raja <br />
se on kukoistuksellakin oltava!"<br /><br />
<br /><br />
Elämä rehottaa voikukkien lailla. Ei äitiys, vanhemmuus, ystävyys tai <br />
naapuruus mahdu yhdenlaiseen muottiin. Onko itselle vieras, outo ja <br />
tuntematon automaattisesti paha, pelottava ja vastustettava? Suorissa <br />
riveissä pönöttävät orvokit kielivät Korpelan mukaan puutarhurin <br />
ahkeruudesta. Pihamaalla sikin sokin rehottavat voikukat puolestaan <br />
kuvastavat huolettomuutta, laiskuutta, suunnittelemattomuutta ja <br />
tyylitajunpuutetta.<br /><br />
<br /><br />
Huolimattomuus ja laiskuus ovat puolestaan paheita, jotka eivät sovi <br />
vanhemmuuteen. Ja kuitenkin rennosta vanhemmuudesta kirjoitetaan paljon.<br />
Eikä rentous tarkoita samaa kuin rajattomuus - vaan vaikkapa sitä, että<br />
viikkosiivouspäivästä ei tarvitse itsepintaisesti pitää kiinni, jos se <br />
ei sovi omalle perheelle ja jos ihan jokainen on rättipoikkiväsynyt. <br /><br />
<br /><br />
Meidän kodissa rehottavat ainakin tiskipöytä (lähes koko ajan), <br />
vaatehuolto ja lasten hiukset. Taitaa olla niin, että olen itse <br />
voikukkatyyppinen ja kovasti pyristelen ollakseni edes välillä suorassa <br />
rivissä pönöttävä orvokki. Ja tuo pyristely on ristiriitaista ja välillä<br />
ahdistavaa. Toisaalta vanhemmuudessa on tilanteita, jolloin voikukat <br />
saavat rehottaa sydämen kyllyydestä; toisinaan on asetuttava riviin <br />
orvokkien lailla.<br /><br />
<br /><br />
Eikä toisten rehotuksista tulisi ahdistua ainakaan ottamatta ensin <br />
selvää. Ja aidan toisella puolen kasvavaa mallikasta orvokkipenkkiäkin <br />
voi ihastella tuntematta huonommuutta. Antaa kaikkien kukkien ja <br />
ruohojen rehottaa - rikkaruohojenkin! Niitä onkin lohdullisinta kitkeä <br />
yhdessä, varsinkin vanhemmuudesta.<br />
<br />
<br />Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-1475924014835894422012-05-31T14:18:00.005+03:002012-05-31T14:18:52.995+03:00KonditionaalielämääHaluaisin olla äiti, joka tarjoaa lapsilleen luomupellossa kasvaneita multaporkkanoita. Haluaisin olla äiti, jonka koti on ojennuksessa, kaapit järjestyksessä ja kaikki turha sälä heitetty pois. Tahtoisin olla äiti, jonka varastossa säilytetään vain tarpeelliset ja hyödylliset tavarat.<br />
<br />
Tahtoisin olla äiti, jonka ei tarvitse laahustaa aamuisin likaiseen keittiöön, leivänmurujen ja tiskien keskelle. Tahtoisin olla äiti, jonka puutarhassa kukkivat ja rehottavat, muutkin kuin voikukat. Tahtoisin olla lapsilleni kärsivällisempi, puolisolleni ystävällisempi ja vähemmän kiukkuinen. Tahtoisin ehtiä pukeutua siisteihin vaatteisiin, pestä ja harjata hiukseni joka aamu ja juoda vain vähän jäähtynyttä kahvia.<br />
<br />
Tahtoisin tavata enemmän ystäviäni, edes soittaa tai viestittää heille useammin. Tahtoisin tietää veljieni, mummoni ja sukulaisteni kuulumisista useammin. Haluaisin nähdä kummipoikieni ja kummityttöni kasvavan. Tahtoisin viettää enemmän omaa aikaa, parisuhdeaikaa ja aikaa lasteni kanssa. <br />
<br />
Tahtoisin valittaa vähemmän ja keskittyä olennaiseen enemmän. En valittaisi turhista, mitättömistä pikkujutuista: leivänmuruista, kaapin sotkuista tai voikukista. Ihan oikeastihan kaikki isot asiat ovat mallillaan ja elän elämäni parasta aikaa juuri nyt tai niin siihen koetan suhtautua. En myönnä olevani tyytymätön, mutta. Mutta sen paljastaa. Niin vaikea on keskittyä elämään tässä ja nyt. Niin vaikea on olla tyytyväinen vähään, pieneen ja arkiseen. Niin vaikea on olla marmattamatta ja valittamatta pikkujutuista. Arki on kuitenkin parasta: silloin kaikki on tavallisesti eikä mikään suuri asia ole rempsallaan.<br />
<br />
Sanotaan, että tyytymättömyys elämää kohtaan liittyy tyytymättömyyteen omaan itseensä. Osatotuuden myönnän, mutta ihan oikeasti on myös niin, että viihdyn todella paljon paremmin siivotussa kodissa, jossa en törmäile turhuuksiin, jossa kaapit on järjestyksessä ja ikkunat pesty. Viihdyn muiden ihmisten seurassa, välitän ystävistäni ja rakastan puutarhassa kuokkimista. Haluaisin tehdä kaikkea koko ajan ja samanaikaisesti pysähtyä ja rauhoittua. Harjoitella olemista tässä ja nyt. <br />
<br />
Toisaalta myös ahdistun suomalaisen kulttuurin välinpitämättömyydestä ja empatian puutteesta lähimmäisiä kohtaan. Yhteiskunnallisia syitä on ruodittu erilaisissa Eero Hiltusta koskevissa kirjoituksissa paljon, ja itsestänikin sukeutuu helposti moralisti muiden elämää kohtaan.Samaanaikaan kuitenkin tuskailen, miten oman kodin ikkunat on pesemättä tai kaapit järjestelemättä. En haluaisi vain kaivella omaa napaani ja surkutella keskeneräistä kotiani, omaa keskeneräisyyttäni, vaan kääriä hihat ja ryhtyä työhön suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisten lasten ja nuorten puolesta. Elän konditionaalielämää. Haluaisin, tahtoisin, voisin.<br />
<br />
<br />
Konditionaalista saa preesensin, kun poistaa isi-päätteen. Olen keskeneräinen, silloin tällöin äreä äiti, joka on liikkeellä koko ajan. Haluan ja tahdon lapsilleni (ja suomalaisille lapsille) parasta. Voin ainakin jotakin siitä parhaasta toteuttaa, kun lopetan tämän kirjoittamisen ja menen lämmittämään lapsilleni äitien tekemää ruokaa. Sen jälkeen menemme ihastelemaan rehottavia voikukkia, sillä ne muistuttavat rempseällä tavallaan siitä, miten elämäkin rehottaa.<br />
<br />
<br />Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-60675562287745818352012-05-19T14:48:00.000+03:002012-05-20T14:30:24.141+03:00Melkein täydellistä"Niriniri ja narinari, tekisit sitä, tätä ja tota. Etkä sä koskaan tee sitä, etkä tätäkään. Etkä sä ole muuten vielä edelleenkään aloittanut sitä, etkä tätä, etkä hoitanut tuota. Niriniri." Lähimmilleen voi valittaa ihan kaikesta. Hyvä, jos niin voi tehdä: se henkii luottamuksesta, mutta "et koskaan"- tai "et ikinä" -sanavalinnasta on myös kannettava vastuu.<br />
<br />
Arjessa isolla A:lla positiiviset ja mieluisat asiat tahtoo hukkua kaiken moskan (myös kirjaimellisesti) alle. Koko ajan on jokin asia kesken tai rempallaan. Kaurapuurokökkäreiden hinkkaamisesta harva pystyy repimään nautintoa - ellei sitten tietoisesti rupeaisi ajattelemaan ja suhtautumaan ihan kaikkiin asioihin positiivisesti. Luulen, että se olisi mahdotonta. Tosi vaikeaa ainakin. Ajattelin kuitenkin aloittaa jostakin. Kaurapuurokökkäreet ovat turhan haastavia näin alkuun, mutta päätin listata positiivisia sattumuksia viikon ajalta - ihan itsekkäästi myös itseäni varten:<br />
<br />
Sain äidiltäni raparperia sekä Rakkaus-aforismikokoelman muistoksi valmistuneesta esityksestä.<br />
<br />
Puoliso toi ruusuja tullessaan töistä.<br />
<br />
Meillä on ollut useampi vapaapäivä tällä viikolla.<br />
<br />
Sain puhua pitkän ja tärkeän puhelun ystäväni kanssa.<br />
<br />
Kuopus sanoi selvällä suomen kielellä "vettä".<br />
<br />
Esikoinen sanoi minulle "Olet ihana" ja halasi päälle.<br />
<br />
Sain kummeiltani kukkia, piirakoita, rullukkaa ja pienen lahjan ihan itselleni.<br />
<br />
Heräsin eräänä aamuyönä linnunlauluun, kun parvekkeen ovi oli jäänyt rakosilleen.<br />
<br />
Pihan kevätsiivous on melkein valmis.<br />
<br />
Grillasimme erinomaista lohta.<br />
<br />
Puoliso ennätti yhtenä aamuna tarjoilla aamupuurot ja pukea lapset ennen töihin lähtöä.<br />
<br />
Kävin juoksulenkillä yli puolentoistavuoden tauon jälkeen.<br />
<br />
Aurinko paistaa, pienet pojat nukkuu ja kirjoitan tätä omenapuun (noh, koristesellaisen) katveessa. Melkein täydellistä. (Ehkä jonakin päivänä voin jättää "melkein"-sanan kirjoittamatta.)<br />
<br />Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-42599011983601424462012-05-09T23:33:00.000+03:002012-05-09T23:33:00.162+03:00JuhlatuulellaLapsena syntymäpäiviä juhlittiin jokaikinen vuosi. Aikuisena tulee helposti ohittaneeksi oman juhlapäivänsä: ei halua ajatella, kuinka vanha todella jo on, ei halua kohottaa itseään framille tai ei muuten vain ole juhlatuulella. Kuitenkin jokaisen aikuisenkin pitäisi sallia itselleen vähintään edes yksi päivä vuodessa estradilla. Lapsia kehumme ja kannustamme lähes estoitta, mutta myös kukin aikuinen kaipaa positiivista huomiota, mielellään vielä joka päivä. Kun täyttää 30 ja risat, parhaita lahjoja ovat puhelut ja tekstarit ystäviltä pitkin päivää. Uskomattoman moni muistaa myös Facebookissa, ja sekin ilahduttaa, jopa liikuttaa.<br />
<br />
Syntymäpäivä on minulle vuosittainen kevään alkamisen juhla: aurinko paistaa, lämmittääkin jo hieman. Tulen myös tarkastelleeksi mennyttä vuotta tai muistelleeksi menneitä vuosia kuin uutena vuotena. Koettaa katsoa itseään mahdollisimman rehellisesti.<br />
<br />
Tänä vuonna tarvitaan paljon varapäreitä ja valokynää. Kahden pikkulapsen vanhempana, etenkin juuri nyt, kun toisella on uhmaikä ja toisella joku muu eroahdistuskriisi, varavoimia tarvitaan päivittäin. Valokynä puolestaan korjaa valvomisesta tummuneet silmänaluset - paras ehostusväline ikinä. Valvominen on tyhmää, mutta samalla niin valtavan antoisaa, kun voi yksin, kaikessa rauhassa kuunnella kaipaamaansa hiljaisuutta, järjestellä ajatuksiaan, elää hetkessä. Ristiriitaista.<br />
<br />
Elämä juuri nyt on täynnä ristiriitoja - se on varmaan aina ollut, mutta nyt ristiriidat kampeavat välillä yliotteen: töissä vai kotona, maalla vai kaupungissa, opena vai opiskelijana, äitinä, vaimona vai naisena? Kuka minä olen ja milloin minusta tuli tällainen? Pari vuotta sitten en hyväksynyt sanaa "kolmenkympinkriisi", mutta nyt ymmärrän, mitä se saattaa tarkoittaa. Kriisi on kuitenkin liioiteltua. Mieluumminkin kasvunpaikkoja, uusia mahdollisuuksia, yllätyksiä. Toivottavasti kaikista noista olisi kolmekymppiset tehty! Tai kuten Ismo Alankokin laulaa, kriisistä kriisiin voi kulkea komein askelin.<br />
<br />
Olen saanut tänään huikean määrän onnitteluja ja hyvänmielen toivotuksia. Se tekee kiitolliseksi. Poimin tähän parhaimmat (kiitos synttärikaimat!) iloksi kaikille muillekin tuleville ja menneille juhlijoille, on totisesti aihetta olla juhlatuulella:<i> "Niin kyllähän muutoksen huomaa, kun katsoo peiliin ja vertaa näkemäänsä vuosien varrella otettuihin kuviin: peilin kasvot ovat itsevarmemmat, tyytyväisemmät ja onnellisemmat kuin kuvissa."</i> ja <i>"Mahtavaa kun ollaan synnytty!" </i>Juhlamieltä ja onnea ihan jokaiselle!<br />
<br />
<br />Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-16378861814157509072012-05-07T22:52:00.000+03:002012-05-07T22:52:43.759+03:00Ollako oikeassa vai ollako avuksi?Joskus on vaikeaa saada viestinsä perille. Puolison kanssa kommukoiminen on erityisen vaikeaa, aika ajoin se käy jopa sietämättömäksi. Oivalsimme eilen toisistamme pari asiaa. Ensiksikään emme ole erityisen hyviä kuuntelemaan toinen toisiamme ja toiseksi suhtaudumme arkeen ja elämään ylipäätään (useimmiten) täysin eri tavalla. Tuntuu itsestään selvältäkin sanoa näin, mutta oivallus avarsi.<div>
<br /></div>
<div>
Olen ajatellut, että puolisoni on joskus oikeasti laiska ja saamaton. Minä puolestani olen hänen mielestäni mikromanageroinnin mestari ja jännittäjä, jolle kaikki asiat pitää olla suunniteltu ja mietitty, jotta voidaan toteuttaa. Näissä lauseissa on totta vain toisen tekemä väärä tulkinta toisen luonteenpiirteestä. Oikea totuus on pikemminkin se, että mies elää oikeastaan ihan koko ajan vain hetkessä: syödessään, kouluttaessaan, leikkiessään lasten kanssa, säätäessään tv-kanavia tai imuroidessaan. Minä puolestani mietin syödessäni sitä, mitä tehdään iltapäivällä ja illalla tai huomenna ja kesällä tai imuroidessani sitä, miten kotityöt jaetaan ensi viikolla tasaisemmin: listataan työt järkevämmin, kommunikoidaan paremmin, pyydetään apua enemmän - miljoona ideaa. Minä suunnittelen lähes kaiken, olen koko ajan "tietoinen" - toinen elää "tilanteen mukaan" tai "riippuu kontekstista" -tyylillä lähes jatkuvasti. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Toisen asemaan on vaikea asettua, koska koko elämänfilosofia, suhtautuminen elämään on aivan toisenlainen. Minä väitän, ettei lasten kanssa yksinkertaisesti voi vain elää hetkessä. Ruokailu on pahasti myöhässä, jos klo 12 katsoo tyhjään jääkaappiin. Puoliso puolestaan väittää, että jos jääkiekkokanavat on saatava näkyviin, ne laitetaan, vaikka lapset kiukuttelevat vieressä: "Nyt keskitytään näihin tv-kanaviin, kun hommaan kerta ruvettiin!" Aika raivostuttavaa - kummankin mielestä.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Lohdullista tässä on, että nyt tiedämme tämän. Ehdotin jopa sitä, että tekisimme kokeilun: eletään ensin viikko sinun, sitten toinen viikko minun tavallani. Ei muuttamismielessä vaan niin, että käytännön kautta kokeilemalla ymmärrys toisen elämänfilosofiaa kohtaan voisi lisääntyä. Kun tietää jotakin oleellista toisesta, voi yrittää ehtiä vaikuttamaan siihen, miten seuraavalla kerralla reagoi, kun riita on puhkeamaisillaan. Yleensä ei ehdi tehdä mitään: tulee sanoneeksi tismalleen samalla tavalla kuin aina ennenkin. Tapa sanoa, suhtautua ja elää on kumminkin selkäytimessä. Kulttuuri, kasvatus, kokemukset, arvot, asenteet ja kymmeneet muut kerrokset tuovat vielä vähän lisäväriä sanomaan. Ei ihme, että kommunikaatio ihmisten välillä ylipäätään on vaikeaa!</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Itse haluaisin osata elää enemmän hetkessä, kuten blogasin viimeksi, mutta suunnitelmiakin tarvitaan, jos niissä ei roiku väkisin (tästäkin on jo tullut höpistyä). Hyvä oljenkorsi elämään ihmisten parissa on myös: "Haluatko olla oikeassa vai haluatko olla avuksi?" Ja näin MM-kisojen kunniaksi: joukkepeliäkin tässä peltaan. Loppujen lopuksi olemme samalla puolella ja pelaamme yhteiseen maaliin - meidän perheen parhaaksi. </div>Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-48236347390554535792012-04-27T23:10:00.002+03:002012-04-27T23:10:47.138+03:00Toukotöiden aikaanOlen kevätihminen. Rakastan kevättä. Liekö syynä se, että olen syntynyt toukokuussa, toukotöiden aikaan. Lapsuuden syntymäpäivistä muistan, miten isäni joka kerta ehti juhlimaan, edes piipahtamaan, kylvökiireistä huolimatta.<br />
<br />
Kiireen ja hosumisen alle tahtoo jäädä paljon merkityksellisiä asioita. Läsnäoleminen tässä ja nyt on hektisessä elämänmenossa vaikeaa. Pysähtyminen pelottaa: mistä jään paitsi tai mitä en saa tietää, jos en koko ajan pyri jonnekin, päämääriin ja määränpäihin. Olen hyvä luennoimaan siitä, miten matkanteko on usein päämääriä rikkaampaa. Mutten osaa kumminkaan itse elää ajatuksen mukaisesti. Mitä teen seuraavaksi? Mitä tapahtuu ensi viikolla? Mitä kesälomasuunnitelmia meillä olisikaan? Epävarmuus vähenee, kun kasvan isommaksi - uskon näin.<br />
<br />
Elämä voi kumminkin parhaimmillaankin olla juuri tässä ja nyt. Kun esikoinen pysähtyy ääneen hämmästelemään muurahaisten polkua ja matkanteko keskeytyy. Viime hetkellä sain nielaistua kehotuksen jatkaa nyt vain reippaasti matkaa.<br />
<br />
Vaikka arjessa on joskus paljon ärräpäitä, on siinä varmasti yhtä paljon onnenhetkiä tai ainakin -hippusia. Kumpiin keskittyy enemmän? Kummat huomaa useammin? Saako hippusista huudella muille estoitta vai onko sallitumpaa valittaa ääneen? Arki näyttäytyy ainakin muille sellaisena, miten siitä puhumme ja mitä asioita korostamme. Ystäväni oli aidosti huolestunut minustakin blogipäivitysteni takia. Niin, tulin kirjoittaneeksi vain niistä ärräpäistä. Kertomatta jäivät muurahaiset, keltaiset kukat "rakkaalle arjessa selviytyjälle", kuopuksen uusi kurkistusleikki tai koko perheen yhteinen, rauhallinen (!) päivällishetki. Kaikki pieniä, hyviä hetkiä.<br />
<br />
Kun antaa itselleen luvan edes välillä pysähtyä ja kuunnella, voi kohdata ja löytää jotain merkittävää - usein itsestään. Usein ärräpäätkin ovat jotain omia keskeneräisyyden prosesseja - ja tuskin tässä kukaan valmiiksi tuleekaan. Päämääriä ja edelleen niitä unelmiakin pitää jokaisella olla, mutta myös yllättäviä etappeja matkanvarrella - herkkyys nähdä ja kuulla se, mitä elämä koettaa kullekin jonain hetkenä sanoa.<br />
<br />
On taas tullut toukotöiden aika. Liikuttava hetki iltasella oli, kun esikoinen selitti pienemmälle ihan tosissaan: "Sit tästä lähtee tää takkoli täyntii ja sit nää lähtee peltotöihin." Isompi ajoi mielikuvitustraktorillaan päristellen ympäri olohuonetta. Piipahtakaahan pojat sitten synttärikaffella!Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-52650229930429958272012-04-26T11:36:00.000+03:002012-04-26T11:36:03.815+03:00Olennaista etsimässäKerhopäivä. Ensimmäisen kerran toinen lapsista herää 5.31 ja herättää kirkkaalla äänellään toisen kysyessään "Onko nyt jo aamu?" "Ei ole, nyt nukutaan", komennan ja käskytän myös miehen mukaan pissittämään ja nukuttamaan. Kaikki ovat hereillä ja minä pahalla tuulella.<br />
Klo 6.20 lastenhuoneesta kuuluu: "Ei vielä voi helätä, nyt pitää käylä nukkumaan." En tiedä, onko isompi edes nukkunut tässä välissä. Kannattaisi, koska on se kerhopäivä. Mies herää lasten kanssa ja saan itse vielä ummistaa silmät toviksi.<br />
Näen unen, jossa Marko ajaa autolla risteykseen liian kovaa. Itse takapenkiltä panikoin, että hiljentäisipä vakionoppeudensäädintä. Vauhti ei hiljene tarpeeksi ja auto pyörähtää ojaan. Samassa uni leikkautuu jonnekin maatilalle, ja auto on yhtäkkiä vilja-aitassa. Minä tartun hanakasti rattiin, käynnistän auton ja koetan ajaa auton ulos rakennuksesta. Vakionopeudensäädin on edelleen täysillä, ja auto ampaisee aitan kapeaa käytävää pitkin, törmää seinän karmeihin, poukkoilee erinäisten tavaroiden keskellä ja pyörähtää katon kautta ynpäri. Unessa loukkaan itseäni vain vähän, mutta avudun miehelleni ja huudan, miksei sitä hel**** vakionopeudensäädintä voinut sammuttaa kokonaan! Alamme roudata tavaroita aitasta yksitellen, jotta autommekin mahtuisi ulos kapeasta ovesta. Selitän pihalla lapsiamme hoitavalle emännälle, ettemme varasta yhtään mitään, koetamme vain saada autoa ulos.<br />
Tämä on jo toinen kolariuneni tällä viikolla. Joku sanoo, että matkaunet kuvaavat aina elämänmatkaa. Törmäykset puolestaan olisivat varoituksia tulevasta, että elämää ei voi enää jatkaa samalla tavalla<br />
<br />
Siihen kerhoaamuun. 7.30 lusikoin puuroa kuopuksen suuhun ja aamutoimet rullaavat muutenkin varsin seesteisesti. Lähtöön on vielä kaksi tuntia aikaa. Aamukahvin lomassa silmäilen Antoinen de Saint-Exupéryn ajatuskirjaa Onni: <i>"Jos haluamme tunnistaa olennaisen, meidän täytyy hetkeksi unohtaa kaikki erottelu."</i> Vaihdan yhdelle jo päivävaatteet ja tarjoilen toiselle vielä hieman paahtoleipää, että jaksaa sitten kerhossa.<br />
<br />
Sitten pamahtaa. Tajuan, että omat hiukset on pestävä. Olen aikeissa mennä ostoksille enkä halua kulkea liimaletissä. Peseydyn ovi auki, koska en voi ottaa lapsia suihkuun. Kuopus kitisee jo väsymystään, ja suihkun jälkeen ennakoin tilannetta: puen hänet autoon valmiiksi. Josko hän nukahtaisi sinne. Puen omat vaatteet ja etsin samalla esikoiselle puhtaita kalsareita. Kuopus huutaa. Muistan kerhoeväät ja löydän jääkaapin perukoilta päärynän ja tiskiröykkiön keskeltä kuorimaveitsen - onneksi varsin nopeasti. Kuopus huutaa taas autossa: tuttia suuhun ja päärynää kuorimaan. Ohimennessäni komennan esikoista pukeutumaan. Lantraan eväsmehua ja etsin kantta kerhoeväsrasialle. Kuopus huutaa. Esikoinen tarvitsee apua housunpuntissa eikä pienet hermot kestä odottamista yhtään. Käyn laittamassa tuttia, autan housunpuntissa ja välissä harjaan omat takkuun kuivuneet hiukseni. Hampaidenpesusta ei voi tänä aamuna haaveilla, ripsarista tms. ehostuksesta puhumattakaan. Pukemisen, tutin laiton ja kerhoeväiden lomassa muistan shoppailun: tarvitsen mukaan puseron, johon olen etsimässä sopivia housuja. Etsin puserolle puhdasta muovikassia, kuopus huutaa ja esikoinen pyytää viidettä kertaa apua kengissä. Etsin omaa lompakkoa, kännykkää ja autonavaimia. Taas kuopus huutaa autossa. Juostessani koetan miettiä, mitä vielä olin ajatellut hoitaa kerhon aikana. Virkavapaa-anomus! Onneksi koulusihteeri on liimannut kuoreen postimerkin valmiiksi - mikä helpotus! Kuopus huutaa edelleen, eikä enää auta tutti, ei lelu. Miksei se nuku? Vihdoin ampaisen autolla turhan kovaa ja puuskutan, mutta takapenkki hiljenee. Tarkistan, muistinko kaikki: avaimet, lompakon, puhelimen, kerhoeväät, puseron ja virkavapaa-anomuksen. Postilaatikon kohdalla huomaan, että bensa-valo palaa enkä ole muistanut siirtää rahaa tilille. Bensa riittää kerhoon ja takaisin. H-U-O-K-A-U-S. Onneksi on hiljaista. Hautausmaan kohdalla kuopus laulelee iloisesti eikä nuku.<i>"Kuinka hiljaisia ovatkaan todelliset ihmeet, kuinka yksinkertaista kaikki olennainen."</i><br />
<br />
En mennyt ostoksille, enkä postittanut virkavapaa-anomusta. Tulin siirtämään rahaa tilille, jotta voin tankata, jotta voin ajaa keskustaan. Liian monta jottaa. Joululahjaksi saamamme leffaliput pitää käyttää viikon aikana. Sitä ennen on yhdet häät, vappureissut ja oman prokkiksen treenit - kaikki mieluisia juttuja. Mies oli eilen ja on tänään ja huomenna kotona vasta klo 20. Lastenpäiväunien aikana silmäilen työpaikkailmoituksia ja innostun draamalinjasta. Samassa olen jo selaamassa asuntoja Espoosta! Ei ihme, että näen kolariunia. Silti todellinen pysähtyminen ja siinä olennaisen tunnistaminen on minulle vaikeaa: pienten lasten kanssa nuo olennaiset hujahtavat ohi kaaoksen keskellä. Mieli halajaa usein omaan rauhaan, draamalinjalle, olennaisen äärelle sinne. Olennaisia on paljon ja se mikä on olennaisinta, muuttuu lähes joka päivä ellei hetki. Etenkään tulevaisuutta ei voi ennustaa, ja siksi tänään tehtävät tulevaisuuteen vaikuttavat päätökset ovat joskus hurjan vaikeita. Ikiomille unelmilleenkin on kuitenkin annettava mahdollisuus. Kunpa sitä ei tarvitsisi tehdä lasten kustannuksella. <i><br /></i><br />
<br />
<br />
<br />
Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-28609600761020729562012-04-12T21:31:00.003+03:002012-04-12T21:31:40.284+03:00Kun vain isolla kuvalla on väliä - Afrikan lapset ja kapustatMaailmasta ei tule tekemällä valmista - onnellinen on se, joka kestää maailman epätäydellisyyttä. Näin kirjoitti tuntematon ranskalainen filosofi (en jaksa millään kaivaa nyt referenssiä, koska pointtini ei ole osoittaa olevani jotenkin sivistynyt, vaan kirjoittaa asiasta).<br />
<div>
<br /></div>
<div>
Niinpä... mutta on epäreilua sanoa kaikkeen (koti)tekemiseen, että "no yritäpä nyt sietää sitä epätäydellisyyttä ja se on vain suhteellisuudentajusta kiinni". Jotkin asiat pitää vain tehdä, eikä jäädä halailemaan puita. Yrittäjänä tiedän tämän harvinaisen hyvin (sanoiko joku kirjanpito).</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Kyse on lopulta tasapainosta, onko valmiin ja kaaoksen välinen tila nyt sellainen, jossa ME voimme elää ja olla .. ja olla onnellisia.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Olen joskus kuulunut voimakkaasti "ison kuvan" mainostajiin: "Mitä millään on väliä, kun porukkaa kuolee Afrikassa nälkään?" Vanhemmiten tulee viisaammaksi: tärkeää on kuunnella toisen murhe ja huoli - tulla kuulluksi, sillä "minulla on hätä ja toivoisin, että huomaisit hätäni sekä lohduttaisit minua arvostamalla tekemistäni". Kuten Marja totesi: tärkeää ei ole, onko jokin tehty vai tekemättä, vaan yhteys puolisojen välillä... ja tämän yhteyden vaaliminen läpi vuosien, vuosikymmenien.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Sanojallakin on vastuunsa. Jotta viestisi ymmärrettäisiin paremmin, on rakentavampaa käyttää ns. minä-kieltä, ilmaista havaintojaan, tunteitaan ja tarpeitaan minä-muodossa. Kauniita ajatuksia, joita on "kiva" tiedostaa, varsinkin kun toteuttajana olen niin maan perin surkea. Minä-kieleen kuitenkin aina palataan, kun suurin myrsky on ohitse: mitä minä havaitsin ja miltä se minusta tuntui, mitä tarvitsisin ollakseni onnellisempi.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Vaikka ranskalainen setä (tai täti) oli oikeassa, niin ei silti pidä unohtaa, että valmiin ja epätäydellisen käsitteet ovat subjektiivisia - katsojan silmässä - ja siksi kommunikoinnin merkitys vain korostuu.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Riikka, tyydytinkö tarpeesi vastineessani? :)</div>
<div>
<br /></div>
<div>
<br /></div>Marko Taipalehttp://www.blogger.com/profile/14163154897284141088noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-87699345832452864902012-04-12T15:23:00.000+03:002012-04-12T15:23:05.001+03:00Pesemättömiä kapustoja ja vähän muutakin kotitöistäMinulla ja puolisollani on täysin erilaiset siiteyskäsitykset. Namupaloja ovat aamuhetket ennen toisen töihin lähtöä: raivotaan oikein toden teolla aivan kuin kovaäänisyys siinä tilanteessa jotenkin auttaisi. Toisaalta hyvä niin, koska riidellessä kotitöistä tulee samalla tutustuneeksi paremmin omiin, äidin ja anopin siivous- ja kasvatuskäsitykseen. Meidän perheen omien tapojen löytäminen olisi kuitenkin olennaisinta.<br />
<br />
Varmaan arvaatte, kumpi kestää sotkuja, keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä paremmin. Puolustuksekseni sanon kuitenkin, että olen kehityskelpoinen yksilö! Seitsemän vuoden jälkeen ollaan tilanteessa, jossa viikkosiivouspäivästä on luovuttu, vessaan olen ostanut lisäraikastimen, koska en ehdi pestä sitä riittävän usein, pyykkivuoret vyöryvät iloisesti vastaan yläkerran eteisessä, käsitiskiä on aina ja ikkunanpesusta tai kaappien siivoamisesta en nykyään edes haaveile.<br />
<br />
Keskeneräisyydellä on kumminkin rajansa. Siivousasiat voidaan loputtomasti jättää prioriteettilistan hännille ja tekemättömyyttä perustella sillä, että koko ajanhan jotain on kesken. Lapsiperheen vessanpesu ei voi kuitenkaan olla loputtomasti "kesken".<br />
<br />
Joskus kotityöriidoissa - tai kenties aina - on kyse arvostuksesta ja tunteista. Yritän kysyä toiselta, välitäthän minusta ihan oikeasti, mutta tulenkin huutaneeksi: "Minä täällä vaan yksin pyykkään!, viikkaan!, silitän! ja raadan!. Eikä mikään tule ikinä valmiiksi!!!!" Kun työskentelee kodin ulkopuolella, saa edes jonkinlaisen käsityksen siitä, miten työnsä hoitaa - tai ainakin jokaisen pitäisi saada. (Palautteen antajina me suomalaiset voisimme oppia paljon!) Tottakai myös käsitiskin tiskaajaa pitäisi muistaa kiittää ja taputtaa olalle. Tiskivuoren seasta saattaa tosin olla hankala huomata, jos kolme viikkoa seisseet kapustat olisikin tiskattu; vuori hipoo illalla taas jo kohti uutta ennätystään. Kotitöiden loputtomuudessa niiden tekemisen merkityksellisyys helposti hämärtyy ja kotitöiden hyödytkin peittyvät uusien hiekkakuormien, tiskivuorien ja pöpypalleroiden alle. Silti toisen pitäisi muistaa ja jaksaa kiittää. <br />
<br />
Kaaoksen sietokyvyn ylittyminen muistuttaa lopulta tunteesta, etten hallitse elämää. Aivan kuin elämää voisi hallita! Epätoivoisesti kuitenkin yritän saada arkea haltuuni, ja juuri silloin aamut ovat alussa mainitun kaltaisia. Näyttelijä, käsikirjoittaja, ohjaaja ja kuuden lapsen isä Kai Lehtinen tunnelmoi arkeaan osuvasti Kodin Kuvalehden kolumnissaan <i>Arkivehkeilyä</i> (8/2012). Hän on laskenut eteisensä kengät: 63 paria. Ulkokuistilla on vielä lisäksi kahdeksan paria saappaita. Lehtinen kysyy, voiko heillä olla yhteensä 126 kenkää ja saapasta. "Miten meille mahtuu sisään? Mahtuu, kävin laskemassa ne. Jouduin harppomaan ensimmäisten yli, nukkuivat vielä." Vähän myöhemmin Lehtinen jatkaa: "Arkielämä pitää uskaltaa ja jaksaa nostaa juhlaksi. Aamutalli ja koulukyydit." Kenkäpareista tai likaisista kapustoista huolimatta elämä valuu ohi, jos yritämme vain ottaa arkea haltuun - laskea kenkäpareja tai jynssätä kapustoja. Unohdamme elää ja juhlia arkea ja arjessa.<br />
<br />
Kotityöriitelykin on loppujen lopuksi kommunikaatiota. Me päädyimme koettamaan jatkossa "yrittäjähenkistä sparrausta", kun kyse on jostakin ikävästä tekemisestä, joka on odottanut jo liian pitkään. Sen sijaan, että kaadan täyslaidallisen stressaavaa "miksimeilläeikoskaansiivotayhtäänmitään" -tyyppistä monologia, lähestyn vuoroaan odottavia kotitöitä innosta puhkuen, positiivinen puna poskillani ja innostan kaikki muutkin pesemään vessaa. (Arvatkaa, kumman idea tämä oli!) Lisäksi päätimme, jälleen kerran, parantaa kommunikointia, sanottaa tarpeet ja tunteet, nopeuttaa toimeen ryhtymistä - ja jakaa töitä tasaisemmin.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-17210260698949935022012-04-08T15:51:00.001+03:002012-04-08T16:49:13.207+03:00PääsiäispaniikkiKiirastorstaina klo 17.00 seisoin itkevä lapsi sylissäni ja vaadin konsulttimiestäni ratkaisemaan ongelmani: "Mutkun nää kaikki pitää saada tehdyksi! Apua." Piti käydä kaupassa pääsiäisruoka- ja mökkieväsostoksilla; piti hakea lammasviini Alkosta ja Ventolinea apteekista (varmuuden vuoksi, pyhiksi!); piti siivota ja täyttää kirppispöytää ennen klo 18; piti imuroida ja luututa alakerta; piti ruokkia lapset ja piti ehtiä kirkkoon ehtoolliselle, joka alkaisi klo 19. Mikäs siinä muu auttoi kuin kehitellä kunnon pääsiäispaniikit kiirastorstain kunniaksi.<br />
<br />
Paniikki, kuten lukuisat aiemmatkin paniikit, syntyvät ennen kaikkea tunteesta, että melkein koko meidän perheen elämä on yksin minun vastuullani. Osaan tuon vastuun hyvin ottaa ja olen siitä myös tosi huono luopumaan. Kontrolloin ja suoritan. Ja jälkimäinen, jos mikä, johtaa hyviin vääntöihin zenimäiseen olotilaan pyrkivän puolisoni kanssa. Pääsiäispaniikki sai siis vielä yhden ulottuvuuden: riita piti selvittää ennen kiireellisten asioiden hoitamista.<br />
<br />
Paniikki purkautui vähitellen, kun puoliso lähti asioille ja jäin itse kotiin ruokkimaan lapset ja siivoamaan, jos aikaa jäisi. Pelkästään tekeminen ja toiminen vähensivät paniikistani vähintään puolet. Suurin osa paniikistani on pelkästään tunne, sisäinen kaaos, johon alan uskoa. Kulutan uskomattoman määrän energiaa huohottamiseen ja hössöttämiseen "pitäisi, pitäisi, pitäisi, nyt nyt nyt". Juoksen kellon perässä ja voivottelen, miten vähän aikaa on enää jäljellä. Väärin menee.<br />
<br />
Luututessani jämähtäneitä kaurapuuroja ruokapöydän alta muistin, miten lasteni kerho-ohjaaja oli joskus laskiaisen tienoilla puhunut vaikuttavasti paastonajasta. Paastonajan ei tarvitsisi merkitä kurinalaista ruokadieettiä, vaan aivan yhtä hyvin nykyihminen voisi luopua jostakin muusta turhasta ja tarpeettomasta, edes lyhyeksi ajaksi. Minä haluan paastota suorittamisesta.<br />
<br />
Ristiriitaisuuden huipentuma koko paniikissa oli vankkumaton halu kiirastorstain ehtoolliselle; Siinäkö pääsiäishartauksien ydin pilee, että suoritan ja hiljennyn kirkonpenkissä hetken, jotta voin taas jouluun asti olla tyytyväinen tapakristitty? En minä niin halunnut, mutta sitä kiirastorstain "pitäisi saada tehdyksi" -aikataulu kuitenkin todisti.<br />
<br />
Kuinka meidän kävi? Kirppispöytä tuli siivottua, viinit ja Ventolinet hommattua ja kauppaostokset ostettua. Ruokin lapset, imuroin ja luuttusin ja ehdin kirkkoon. Tietenkin olin salaa tyytyväinen, koska olimme onnistuneet suoritutumaan kaikesta. Oivalsin kuitenkin, mikä paasto alkaa pääsiäisen jälkeen. Ainakin siihen pyrkiminen - jottei paasto muutu suorittamiseksi.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhs6CRUa1aaSOEOYSJuk8ZWHKpAJy15WtT8CsY7rw89SC_Ed9jyXs7YCaxUq1NCefXBBOIRW9bmpgqKKlzBMw325DI9V7UAsQjdqW34ADCNSgPc19A7vlIfqkvZ_vVR5jfbaJPo_x2G4dY/s1600/547258_10150681944844093_683134092_9381762_2111067046_n.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhs6CRUa1aaSOEOYSJuk8ZWHKpAJy15WtT8CsY7rw89SC_Ed9jyXs7YCaxUq1NCefXBBOIRW9bmpgqKKlzBMw325DI9V7UAsQjdqW34ADCNSgPc19A7vlIfqkvZ_vVR5jfbaJPo_x2G4dY/s320/547258_10150681944844093_683134092_9381762_2111067046_n.jpg" width="320" /></a></div>
<div style="text-align: center;">
<span class="Apple-style-span" style="color: #666666; font-size: x-small;"><i>Markon maalaamat pääsiäismunat, joista jälkimmäisessä lukee "ZEN".</i></span></div>
<br />
ps. Pääsiäislauantaina oli tarkoitus lähteä ystävien luo mökille Keski-Suomeen. Perheemme aamu oli kuitenkin niin kaaottinen, että juoksin itkeviä ja kiljuvia lapsia peiton alle piiloon jo klo 8.30, etten räjähtäisi hallitsemattomasti. Fiksuinta oli perua mökkireissu ja tehdä pääsiäisenä ihan jotain muuta. Arvatkaa, kuinka helppoa oli luopua suunnitelmasta? No ei ollut! Onneksi arki tarjoaa jatkuvasti oppimistilanteita, joissa väkisin suunnitelmasta kiinnipitäminen johtaisi katastrofiin. Valmiista suunnitelmista luopuminen on askel kohti vähemmän suorituskeskeistä elämää.<br />
<br />
Suunnitelmien muutos kannatti. Pääsiäisyönä nimittäin istuin ja kuuntelin upeaa pääsiäisyönmessua, jonka saarnassakin sivuttiin suorituskeskeistä elämää. Ehkä minun kuului kuulla nuo sanat ja kokea musiikillisesti upeasti toteutettu kokonaisuus. Joskus tulee valvottua muiden takia, nyt valvoin vain itselleni - kaikessa rauhassa.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-87066927981900570342012-04-02T23:46:00.001+03:002012-04-02T23:46:56.161+03:00Hiljaisuudesta ja riittämättömyydestäRakastan hiljaisuutta ja rauhallisuutta -kukapa ei! Meidän perheessä ne ovat katoavia luonnonvaroja, joita pitää vaalia ja suojella, etteivät ne täysin kuole sukupuuttoon. Hiljaisuudessa ehtii ajatella omia ajatuksiaan, rauhassa on enemmän aikaa kuin säntäilyssä. Lasten kanssa tiettyyn melutasoon tottuu ja metelin myös hyväksyy, mutta silti illan hiljainen hetki lasten mentyä nukkumaan on päivän paras. Hiljaisuudessa saa olla riittävä, itselleen.<br />
<br />
Melu hermostuttaa, ja hermostumisesta seuraa yleensä lisää melua, kuten kävi tänä aamuna. Vaikka kuinka pinnistelimme rauhallisen aamun eteen, pieleen meni.<br />
<br />
Aamumetelin keskellä tunsin valtavaa riittämättömyyttä. Olin klo 6.57-8.30 välisenä aikana ehtinyt itse pestä, puhdistaa ja rasvata kasvoni, pukea aamutakin ja hörpätä kaksi kertaa lattemukillisesta. Viisi asiaa. Kaiken muun ajan olin käyttänyt lapsiin: pessyt kakat, pukenut vaatteita, etsinyt vaatteita, keittänyt puuroa, annostellut puuroa, syöttänyt puuroa, pissattanut, etsinyt Pikku Kakkosta tv:stä, rauhoitellut itkuja jne. En edes tajua, miksi aikaa kului niin paljon ihan perusaamun askareisiin! Riittämättömyys kuitenkin kulminoitui tilanteeseen, kun yksi huusi nälissään puuroa eikä toinen suostunut pissalle isän kanssa. Ja sekin huusi. Ja minä olisin vain halunnut juoda kahvia. Kaikessa hiljaisuudessa!<br />
<br />
Melu synnyttää usein tilanteita, joissa riittämättömyys pursuilee yli. Tilannetta harvoin helpottaa se, että huudan sen ääneen. Tämänaamuisessa liikuttavinta oli, kun esikoinen oman kiukkunsa keskeltä kysyi rauhallisesti: "Mikä äitiä hammittaa?" Mitäs siihen sanot. "Se, ettei riitä teille, vaikka koko ajan passaa eikä ole itse ehtinyt juoda kuin kaksi hörppyä kahvista!" Teki mieli sanoa.<br />
<br />
Riittämättömyys on usein hyvin konkreettista. Arki synnyttää aitoja tilanteita, joissa ei riitä mihinkään. Ei vaikka miten pinnistelisi. Lisäksi pienten lasten vanhemmuus on valtaosin antamista: pukemista, syöttämistä, pesemistä ja pyykkäämistä. Vanhemmuudesta toki saa, valtavasti, mutta lähinnä enemmän abstrakteja asioita, joita ei kaiken arkimelun keskellä edes muista arvostaa. Ne näkee ja muistaa sitten jälkeenpäin. Jotta minä jaksan pukea ja pestä taas huomenna, tarvitsen oman hiljaisuuden hetkeni.<br />
<br />
Ps. Tänään oli myös ihan älyttömän siistiä puskea pinkkiä kahvakuulaa korkeuksiin. Riittämättömyydet varisee, kun onnistuu turkkilaisessa ylösnousussa melkein ja vieläpä painavammalla kuulalla kuin viimeksi! Riittävän rankka treeni. Päivän kruunasi kuumat löylyt, hiljaisessa saunassa. yksin.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-66168166928679825392012-03-16T14:16:00.000+02:002012-03-16T14:37:33.990+02:00Kaaoksessa lorvimista - kohti omaa onneaKaaosteorian ymmärtäminen voi helpottaa oloa, mutta se ei silti ratkaise yhtään ongelmaa. Ja ratkaisujakin tarvittaisiin. Kulunut viikko on näyttänyt kyntensä ja muistuttanut tosi monesta asiasta, jotka olen vain yksinkertaisesti unohtanut hoitaa tai järjestää.<br />
<br />
Eräänä yönä muistin, että vesilaskun eräpäivä meni jo. Seuraavana päivänä postissa tuli kirjaston kirjojen karhukirje (kirjojen uusimisesta toki muistutetaan sähköpostitise ainakin kolme kertaa ennen eräpäivää - silti unohdan uusia tai palauttaa kirjat). Lipaston päällä odottaa kaksi asiakaspalautusta - unohdettuja kirjakerhojen peruutuksia. Kummipojan, ystävän ja veljen lähettämättömät synttärikortit lojuvat pöydällä, Ventoline-resepti on kateissa ja ainakin ylitin ruokatilin, jolle olin unohtanut siirtää rahaa. Kamelin selkä sanoi naps. <br />
<br />
Joskus mietin, mihin aika sitten oikein kuluu? Facebookkiin, tähän blogaamiseen, kahvin juontiin - niihinkin, koska yritän tehdä päivittäin jotain hauskaa ja kivaa, täysin turhanpäiväistä. Koko ajan kukaan ei voi olla niin tehokas, että järjestää, organisoi, puuhastelee, pyykkää, viikkaa tai silittää jotakin. Ei pysty. Tai jos joku pystyy siihen, huolestun hänestä. Ihmisen pitää myös vain lorvia ja kuhnia, vaikka seinät tuntuisivat kaatuvan päälle.Vaikeaa se toki tuollaisessa tilanteessa on, myönnän. Mutta lorvia edes silloin, kun on vähemmän kaaottista.<br />
<br />
Aikaa kuluu myös ruoanlaittoon, ruoan lämmittämiseen, syöttämiseen, vaipanvaihtoon, pukemiseen, riisumiseen, ulkovaatteiden pukemiseen ja riisumiseen, imettämiseen, itkujen rauhoitteluun, sotkujen siivoamiseen, lukemiseen, sylittelyyn, jäähylle raahaamiseen, komentamiseen, nauramiseen, kalasopan leikkisyömiseen, hampaiden pesuun, pyllyn pyyhkimiseen, tavaroiden nosteluun, imurointiin, tiskien korjaamiseen, kadonneiden tavaroiden etsimiseen, laulamiseen jne. jne.<br />
<br />
Lisäksi aikaa toivoisin olevan enemmän ystävien tapaamiseen tai edes heille kirjoittamiseen ja soittamiseen, sukulaisten tapaamiseen, omiin harrastuksiin, yhteiseen aikaan miehen kanssa (hahaa, me saamme kuin saammekin soviteltua joskus kummallekin yhteistä aikaa), draamaprojektin suunnitteluun, neulomiseen, keskeneräisten juttujen valmiiksi saattamiseen (kirppistavarat, hyllyjen järjestely, seinän maalaus ym. ikuisuusprojekteja), matkusteluun ja rentoutumiseen.<br />
<br />
Kaikkiin luettelemiini asioihin ei pysty kukaan, ja silti niin moni äiti (tai nainen ja mieskin) niitä tavoittelee! Kipuilen itsekin kaikkien halujen, houkutusten ja välttämättömyyksien kanssa, syyllistyn ihmisten sanomisista, mitä en ole ehtinyt tehdä, ja yritän seuraavalla viikolla taas enemmän. Ja yliyrittämisestä jos mistä kaaos vasta koituukin!<br />
<br />
Palaan ajatukseen lorvimisesta. Jokaisen pitäisi oppia lorvimaan syyllistymättä. Meidän pitää karistaa hartioiltamme sukupolvien takaiset perheenemännät, jotka hoitivat lapset, naapurin lapset, karjan ja osan peltotöistä - jos sellainen rooli ei sovi itselle. Ei ole olemassa mitään yhtä äitiyden mallia, jota kaikkien pitäisi tavoitella: joku on pullantuoksuinen, joku toinen ostaa siivousapua ja joku leipoo pullaa ja siivoaa siinä samalla ja imettääkin imuroidessaan!<br />
<br />
Super-Marjo Niittyvirta on herättänyt paljon keskustelua jo ennen yhdenkään jakson ulostuloa. Hänelle on helppo olla kateellinen ja syyllistyä itse: en minä pysty tuohon samaan. Jos hän kuitenkin on onnellinen ja nauttii elämästään, niin muulla ei ole mitään väliä. Sitä en hyväksyisi, että hänen mielestään hänen tapansa elää olisi "se yksi ainut ja oikea" (mutta onko hän edes sitä väittänyt?) Jokaisen elämäntapa on oikea, jos itse on onnellinen eikä tee kauheasti väärin kanssaihmisiään kohtaan.<br />
<br />
Miksi ylipäätään pyrimme johonkin samaan johon joku toinen jossain? Miksi emme keskity siihen, mikä meille itsellemme ja läheisimmelle on tärkeää, siihen, mitä itse haluamme - muut mahdollisuuksien mukaan huomioiden? Antakaa siis mennä, kohti omaa onnea, syyllistymättä ja katkeroitumatta, kaaoksen keskelläkin. Helppoa vai mitä!Marjahttp://www.blogger.com/profile/08435169728176583322noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1543454297636734329.post-67173765399270354632012-03-04T23:19:00.002+02:002012-03-04T23:19:18.032+02:00Pottailun monimutkaisuus ja Cynefin<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif; line-height: 19px;">Ihmiselle on hyvin tyypillistä hallita monimutkaisia kokonaisuuksia yksinkertaistamalla ne. Temme näin, jotta voisimme soveltaa "parasta käytäntöä" Kaksplus-lehden tapaan: "Miten toimia kun lapsi ei käy potalla?" </span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif; line-height: 19px;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif; line-height: 19px;">Ikävä tosiasia vain on, että monimutkaisiin tai komplekseihin asioihin ei ole olemassa mitään "parasta käytäntöä", jota voisi kopioida.</span></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><br /></span></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;">Tätä ilmiötä voidaan selittää kompleksisuusteorian avulla. Cynefin-viitekehys on osa kompleksisuusteoriaa ja sitä käytetään selittämään ongelmia, tilanteita tai järjestelmiä. En aio nyt upota suohon selittämällä kaikkia kompleksisuusteorian käänteitä (enkä niitä edes itsekään vielä osaa).</span></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><br /></span></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;">Tätä viitekehystä voi käyttää vaikka kotiäiti (tai Marjan "yrittäjäpuoliso") tarkastellessaan elämän haasteita.</span></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><br /></span></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/4/45/Cynefin_framework_Feb_2011.jpeg/280px-Cynefin_framework_Feb_2011.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><img border="0" src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/4/45/Cynefin_framework_Feb_2011.jpeg/280px-Cynefin_framework_Feb_2011.jpeg" /></span></a></div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"></span><br />
<div class="separator" style="clear: both; font-family: Times; margin-bottom: 0px; margin-left: 0px; margin-right: 0px; margin-top: 0px; text-align: center;">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;">Cynefin-viitekehys</span></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><br /></span></span></div>
<br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;">Miten tätä sitten luetaan:</span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><br /></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;">Viitekehys jakaantuu viiteen alueeseen, joista ensimmäiset neljä ovat:</span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><br /></span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><span class="Apple-style-span" style="line-height: 19px;"></span></span><br />
<ul style="line-height: 1.5em; list-style-image: url(data:image/png; list-style-type: square; margin-bottom: 0px; margin-left: 1.6em; margin-right: 0px; margin-top: 0.3em; padding-bottom: 0px; padding-left: 0px; padding-right: 0px; padding-top: 0px;">
<li><span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><b>Yksinkertainen (Simple)</b><span class="Apple-style-span" style="line-height: 24px;">, jossa asioilla on hyvin selkeät, täysin ennustettavat syy-seuraussuhteet. Tämän kaltaisia asioita kannattaa lähestyä "</span><span class="Apple-style-span" style="line-height: 24px;"><i>Sense - Categorise - Respond" (Havaitse - Luokittele - Vastaa)</i></span><span class="Apple-style-span" style="line-height: 24px;"> -prosessilla ja niihin on olemassa ns. "parhaita käytänteitä" (</span><span class="Apple-style-span" style="line-height: 24px;"><i>best</i></span><span class="Apple-style-span" style="line-height: 24px;"> practice). </span></span></li>
<li style="margin-bottom: 0.1em;"><span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><b>Monimutkainen (Complicated)</b>, jossa asioiden syy-seuraussuhteet vaativat syvempää analyysia tai syvää asiantuntemusta. Tämän kaltaisia asioita kannattaa lähestyä "<i>Sense - Analyze - Respond" (Havaitse - Analysoi - Vastaa)</i>-prosessilla ja niihin on olemassa "hyviä käytänteitä" (<i>good</i> practice).</span></li>
<li style="margin-bottom: 0.1em;"><span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><b>Kompleksinen (Complex)</b>, jossa asioiden syy-seuraussuhteita voidaan tarkastella vain jälkikäteen (retrospektiivisesti). Tämän kaltaisia asioita kannattaa lähestyä "<i>Probe - Sense - Respond" (Tunnustele - Havaitse - Vastaa)</i>-prosessilla ja joihin voidaan luoda käytänteitä kontekstin huomioiden lennossa (<i>emergent</i> practice).</span></li>
<li style="margin-bottom: 0.1em;"><span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><b>Kaoottinen (Chaotic)</b>, jossa asioilla ei ole syy-seuraussuhteita. Tämän kaltaisia asioita kannattaa lähestyä "Toimi - Havaitse - Vastaa" (<i>Act - Sense - Respond)</i>-prosessilla ja niihin voidaan löytää uudenlaisia (joka kerta erilaisia) käytänteitä (<i>novel</i> practice).</span></li>
</ul>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;">Viides alue on Epäjärjestys (<span class="Apple-style-span" style="line-height: 24px;"><b>Disorder</b>)</span><span class="Apple-style-span" style="line-height: 24px;">, joka on tila, missä emme tiedä, mikä on asioiden syy-seuraussuhde. Epäjärjestyksessä ihmiset palaavat "tutuimpaan ja turvallisempaan" toimintatapaan, oli se sitten vahingollista tai ei.</span></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><span class="Apple-style-span" style="line-height: 19px;"><br /></span></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif; line-height: 19px;">Lohdullista on toki se, että myös pottailuun voimme löytää kontekstiin sopivan käytännön vain tarkastelemalla, mitä tapahtui ja miksi tapahtui. Liian usein vain "hiekkalaatikkokeskusteluissa" kuulee täysin kontekstista irroitettuja kasvatusohjenuoria: "Meillä ei ainakaan neuvotella potalle menemisestä" tai "Pakota lapsi potalle". On varmasti olemassa tilanteita, joissa potalle pakottaminen ei ole järkevää, tämänpä takia on lähinnä huvittavaa ajatella, että olisi olemassa jokin "sääntö", jolle ei ole poikkeusta - ikinä.</span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif; line-height: 19px;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif; line-height: 19px;">Olisiko sen sijaan järkevämpää tarkastella syitä, miksi potalle meneminen on haaste? Millä keinoin voisimme voimistaa positiivista kokemusta potalle menemisestä ja millä keinoilla heikentää houkutusta jättää potalla käyminen väliin?</span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif; line-height: 19px;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><span class="Apple-style-span" style="line-height: 19px;">Cynefin-viitekehystä sovellettaessa yksi keskeinen lähestymistapa kompleksisiin tilanteisiin on <b>voimistaa</b> positiivisia signaaleja vahvistaaksemme oikeanlaista käyttäymistä ja <b>heikentää</b> negatiivisia signaaleja, jotka johtavat vääränlaiseen käyttäytymiseen - eikä käyttää kiveenhakattua oppinuoraa.</span></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><span class="Apple-style-span" style="line-height: 19px;"><br /></span></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><span class="Apple-style-span" style="line-height: 19px;">Dave Snowden kertoo, miten kompleksisuus vaikuttaa lastenkutsujen järjestämiseen:</span></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><span class="Apple-style-span" style="line-height: 19px;"><br /></span></span></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<iframe allowfullscreen='allowfullscreen' webkitallowfullscreen='webkitallowfullscreen' mozallowfullscreen='mozallowfullscreen' width='320' height='266' src='https://www.youtube.com/embed/Miwb92eZaJg?feature=player_embedded' frameborder='0'></iframe></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Arial, Helvetica, sans-serif;"><span class="Apple-style-span" style="line-height: 19px;"><br /></span></span></div>Marko Taipalehttp://www.blogger.com/profile/14163154897284141088noreply@blogger.com0