Arjen riemuja: pukeminen

Puepa reippaasti, niin päästään lähtemään. Näytäpä, miten hienosti osaat pukea kaikki vaatteet itse. Huhuu, tulepa pukemaan! Pukisit nyt, ettei sitten tule kiire. Leikit sen leikin ja sitten puet, sovittu? Puetko ensin kalsarit vai t-paidan? Nyt pukemaan, olen sanonut jo kahdeksan kertaa. (Haen lapsen vaatekasan viereen.) Sukellapa tai hyppääpä vaatteisiin, miten taitava oletkaan! Otan sinulta tuon lelun koko päiväksi pois, jos et nyt pue. Puen itselleni vielä ulkovaatteet ja sitten lähden, aioitko ehtiä mukaan? Nyt mulle riittä, ala pukea, heti! Saat upean tarran, jos puet kaikki vaatteet itse. Aina sun kanssa pitää tapella tästä pukemisesta. Sanoin ensimmäisen kerran ystävällisesti puolituntia sitten ja olet saanut kalsarit jalkaan! Jne. Jne.

Varioiden näitä ja erinäisiä muita kehotuksia, käskyjä, uhkauksia tai lahjontaa tulee viljeltyä joinain aamuna koko repertuaari. Uuvuttavaa ja hermostuttavaa. Kun viimein päästään vaiheeseen "enää ulkovaatteet jäljellä", etsin kuumeisesti, missä on kypärämyssy, vedenpitävät hanskat (vasta eilenhän niitä käytettiin!) lapasia löytyy vain yksi, villasukka on eilisten sisähousujen puntissa yläkerrassa, juoksen hakemaan, taisin jo pakata ohuemmat housut laatikkoon ja ulkona on +8 astetta, kahden VÄÄRÄN laatikon sisältö on jo levällään lattialla, ei, en löytänyt housuja. Kuopus on pukeissa, vähän jo hikoiluttaa. Kolmevuotiaan hermo ei kestä epäonnistumista, kun saapas ei mene ykkösellä, omasta selästä valuu hikinoro, vaikkei ole edes takki päällä. Eteinen on liian pieni, horjahdan vaunujen renkaaseen ja manaan mielessäni YiT:n suunnitteluinsinöörin, joka tämän tilaihmeen mahdollisesti sai hyväksytettyä.

Valmiina avaamaan ovi, vain avain puuttuu. Kaivan lähimpien takkien taskut, henkarit kolisevat lattialle. Juoksen vielä kerran ylös, kunnes päätän jättää oven auki. Luotan pikkukaupunkiin. (Sillä hetkellä en muista, että kaupunkimme on Suomen rikollisin.) Vasempaan käteen roskapussi, joka haiskahtaa vain vähän, oikealla autan esikoista pyörän kanssa. Liikkeelle. Kuopuksen hattu puuttuu. Vielä kerran sisälle. Ehdimme kerhoon minuuttia vaille puoli. MAHTAVAA! Ja tämä oli lähtö sieltä helpommasta päästä.

Kotiäitinä ollessa ei koko ajan tule pohdittua syvällisiä. Valtaosa tekemisestä ja olemisesta on ihan tavallista arkea pukemisineen, ruoanlaittoineen, kiukutteluineen, lelukaaoksineen ja kerhoon lähtemisineen. Mietinkin, koetanko olla jotenkin nokkela(kin), kun kirjoitan  usein niin "vakavista" asioista. Ajattelenko, että ollakseen kiinnostava, pitää olla syvällinen, ollakseen uskottava, pitää olla jotain sanottavaa, muutakin kuin "tää pukemisrumba on hetkittäin todella syvältä"?

Toisaalta pikkuasioista ei haluaisi tehdä liian isoa numeroa - jollakin on asiat, oikeasti, vielä huonommin, on vielä rankempaa tai tilanne, jossa oikeasti ei yksin (tai kaksin) pysty, pärjää tai jaksa elää. Jos tällaiselle vertailun tielle lähtee, voi kuitenkin käydä pian niin, ettei mistään voi sanoa mitään, koska aina on joku, jolla on asiat minua huonommin. Koko maailman kaikkia ihmisiä ei voi auttaa ja pelastaa. Itsestään ja lähimmistään on helpoin huolehtia, siitä on hyvä aloittaa. Ja toisinaan auttaminen on sitäkin, että sanoo, kuten kultainen naapuri minulle tänään ovenrakosessamme: "Musta tuntuu just ihan tolta samalta, kun koetan lähteä, aina hiki, aina kiire ja aina myöhässä."

Leppoisia, arkisia hetkiä!

"Milloin ollaan perillä?" - Nyt.

Viimeisen vuoden aikana meille on syntynyt toinen lapsi, on etsitty ja perustettu uusia töitä, ohjattu yksi esitys ja hoidettu kotia ja lapsia siinä sivussa. Mietin, minne muuttaa, mitä tekisin isona, missä kaikkialla haluaisin matkustaa. Enemmän, nopeammin, isompaa, parempaa!

Pääsin töihin ennen kuin valmistuin ja ensiyrittämällä sain vakityön. Viimeisten viiden vuoden aikana olen mennyt naimisiin, synnyttänyt kaksi lasta, muuttanut kaksi kertaa, opiskellut, ohjannut kaksi esitystä, matkustanut kuudessa eri maassa, harrastanut pilatesta, joogaa, zumbaa ja bodypumpia. Suunnitellut, sopinut, organisoinut ja pystynyt tapaamaan käsittämättömän määrän ystäviä, tuttavia ja sukulaisia.

Viimeisten 32 vuoden aika tullut saavutettua aika paljon. Olen ollut koko ajan menossa jonnekin, suunnittelemassa jotakin tai palaamassa jostakin. Suurimman osan kaikesta olen itse halunnut ja valinnut. Paljon olen tehnyt myös vain siksi, koska niin kuuluu, pitää tai koska muut toivovat.

Lähes kolmevuotias kysyi eilen autossa: "Äiti, milloin me ollaan perillä?" Hän jatkoi omaan leikkisään tapaansa laulellen: "Ihan kohta me ollaan jo peerillää, ihan kohta me ollaan jo peerillää..." Teki mieli pysähtyä siihen paikkaan. Seis. Stop. Nyt riittää.

Ei elämää voi hukata kiirehtimällä seuraavaan paikkaan, seuraavalle elämän etapille. Ei elämäntarkoitus ole saavuttaa jotain itsen ulkopuolelta. Vaan kaikki on jo minussa. Mitä enemmän ulkopuolista ja ulkopuolelta haalii, sitä tyhjemmältä tuntuu.

Viimeisen vuoden aikana joku tai jokin on yrittänyt säännöllisesti havahduttaa minut oravanpyörästäni. On ollut puhuttelevia kohtaamisia tai lasten kautta ja heidän kanssaan olen huomannut, miten jokainen hetki on vain tässä ja nyt. Aloinko olla niin täysi, että piti alkaa kirjoittaa? Kirjoittamisen myötä olen löytänyt puhutteleville sivustoille hidastamisesta ja läsnäolosta. Eräs tärkeistä kohtaamisista on ollut Elina ja häneltä saamani sitaatti, jonka löysin juuri äsken: "Sinun tulee olla tietoinen sisäisestä äänestäsi, jotta et kuulisi vain ympäristösi ääntä ja jotta et toimisi vain muiden sanelemien totuuksien mukaan. Sinun täytyy löytää se, mikä on totta itsellesi."

Hidastaminen, läsnäolo, oleminen tai downshifting on muoti-ilmiö, mutten ihmettele lainkaan, että moni etsii nykymenon vaihtoehtoja. Eikä hidastamisen tarvitse tarkoittaa tonttia Toijalasta, konkreettisesti suurta ja isoa. Se voisi tarkoittaa ennen kaikkea Olemisen riittämisen hyväksymistä, läsnäoloa itsessään ja itselleen. Sen hyväksymistä ja ymmärtämistä, ettei mikään ulkopuolelta tuleva tee minua onnelliseksi; mikään sellainen, mitä minulla ei jo olisi. Olen jo perillä. Sanoisin aika isoiksi asioiksi näitäkin.