Ajasta ja luopumisesta

En ole kirjoittanut tänne mitään pitkään aikaan. Neljään kuukauteen ei ole ollut riittävän "fiksua", "yleispätevää" tai "pureskeltua" sanottavaa. Näin sitä ainakin helposti ajattelee, että voisi julkaista jotakin.. Vähän hassustikin itseään aliarvioi. Omakin blogaamissyy oli varmasti alunperin "analyyttisten ajatusten jakaminen muille" tai "maailmanparantaminen". Syy voisi kuitenkin olla myös jotakin perin tavallista: itsestään ja elämästään kertominen, avautuminen, itsensä ja toisten viihdyttäminen, kokemus kuulluksi tulemisesta...jne. Arki. (Ja usein juuri se on kiinnostavinta, jos siitä voi sanoa edes jotain yleisemmällä tasolla.)

Varmasti yksi pitkän kirjoittamistauon syy on ollut aika ja jaksaminen. Kumpaakaan ei ole ollut yhtä aikaa riittävästi. Muutimme joulukuussa ihanaan, uuteen kotiin ja vasta nyt, kun isoja lätäköitä muodostuu pihoille tai kun linnut aloittavat upean konserttinsa ensimmäisestä auringonsäteestä, tuntuu, että voimia on vähän muuhunkin kuin oman itsen ja lasten tarpeiden ajatteluun. Siispä blogaamaan. :)

Vaikeinta on edelleen hyväksyä, että aikani ei riitä. Omaa aikaa, parisuhdeaikaa, aikaa perheelle, aikaa ystäville, sopivasti sukulaisille, välillä jotakin inspiroivaa, aikaa hiljentyä ja hidastaa, aikaa remonteille ja kotitöille - mahdoton yhtälö! Ja jos tuota kaikkea alkaa suorittaa, yhä mahdottomammaksi menisi. Luopuminen on silti kivuliasta. Kivuliainta on ollut luopuminen ajasta ystävien ja tuttujen kanssa. Enkä sitäkään ole valinnut tietoisesti. Olen vain priorisoinut lapseni, itseni ja puolisoni kolmen kärkeen - ja siihen kaikkeen aika sitten melkein kuluukin. Ja ulospäin se saattaa näyttää varmasti melko itsekkäältä.

Olen sinnikkäästi aikaisemmin ajatellut mm., että vanhemmuus ei muuta ihmistä, kovin radikaalisti ainakaan, tai että kyllähän lasten kanssa tehdään ihan sitä samaa, mitä aiemminkin. Luultavimmin
olen halunnut vältellä ikäviä tunteita: aikani ei riitäkään kaikille ystävilleni eikä se tunnu kivalta. Ennen kaikkea saattaa harmittaa se, etten voi olla ihan varma, mitä he minusta ajattelevat tässä uudehkossa tilanteessa.

Todellisten ystävien kanssa tuollaista epävarmuutta ei edes pitäisi tuntea. Loppujen lopuksi haluamme kuitenkin kaikki olla hyväksyttyjä ja inhimilliset epävarmuuden tunteet hiipivät pintaan. Blogissa asia on lisäksi helpompi kirjoittaa kuin sanoa kasvotusten.

Vanhemmuus on minulle ollut ennen kaikkea luopumisen opettelua - ja luopumisista johtuvien tunteiden hyväksymistä.

Luopuessaan jostakin saa kuitenkin tilalle ihan mahdottoman paljon. Kaikkea saamaansa ei välttämättä edes näe ja tajua heti. Luopuminen on ollut minulle välttämätön tie kasvaa. Kohti rehellisempää, aidompaa ja itseni näköisempää elämää tai edes jonnekin sitä kohti. Tarvitsin ainakin kaksi pientä lasta oppaikseni, mutten päivääkään vaihtaisi pois. Ja matka onneksi jatkuu.
--------------

ps.
Samaan aikaan kaiken oman pienen kasvuni ja pientenkin murheideni keskellä olen tavattoman kiitollinen niin monesta asiasta elämässäni. Toisten, joidenkin ystävienikin, kivut ja kasvukivut ovat hieman eri luokkaa kuin omani ja siksi lähetän jokaiselle vilpittömästi jaksamista ja kaikkea hyvää ihan kaikessa.

Tyytyväisyyttä etsimässä

Maailmanparannuslenkillä hyvän naapurin kanssa pohdimme eilen tyytymättömyyttä: johtuuko tyytymättömyys liian suurista kotiäitiyden odotuksista. Ajatellaan, että äitiyslomalla on aikaa urheilla, harrastaa ja tavata ystäviä. Kun vauva syntyy, ehtii päivän aikana sisustaa olohuoneen uudelleen, pestä ikkunat ja raivata ullakon. Kun huomaa, että päivän aikana ehtii joskus hädintuskin harjata hampaansa, hiuksista puhumattakaan, palikat putoilevat.

Opin esikoisen syntymän jälkeen vähitellen hölläämään siivouksessa. Oppiminen oli vaikeaa. Nyt kahden pienen lapsen perheessä työntelen imurilla leluja pois roskien tieltä ja pyyhin tahrat sieltä, missä niitä näen, yleensä rätillä. Olen luopunut siivouspäivästä, tiskaamisesta silloin, kun ei huvita, ylipäätään säännöllisistä puhtaanapitorituaaleista, koska en voi ennustaa, ehdinkö, jaksanko tai huvittaako minua tänään mikään.

Olen osittain luopunut sosiaalisesta elämästäni, opinnoistani ja osasta harrastuksiani. Ja tämä kaikki on minulle paljon, olen oppinut jo hirvittävästi! Ja tottakai luovun, luovun nykyisin jo tosi monesta asiasta vapaaehtoisesti, lasten etua ajatellen, ilman syyllisyyttä. (Ja kaikki on pitänyt opetella, vähitellen, armollisesti. En väitä, että olisi helppoa. Eikä luopumista helpota se, että elämme niin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, mutta olen kirjoittanut "muiden odotuksista" jo joskus aiemmin.)

Vaikka odotuksista onkin oppinut luopumaan, tuntuu minusta kohtuuttomalta, että äitiyden nimissä pitää luopua niin monesta. Jos jonakin päivänä pitää luopua iltapäivän yksinäisestä kahvihetkestäkin, meinaa päästä itku. Mietin vain, missä luopumisen raja menee?

Toisaalta tyytymättömyys voi kummuta siitä, että kotona pääsee harvoin olemaan luova - tai minulle luovuus, itsensä toteuttaminen on jotakin muuta kuin kotiarjessa taiteilua. Työelämään palaaminen ei ole tällä hetkellä vaihtoehto; kaikesta huolimatta nautin kotona olemisesta, vaikka joskus sitä on ehkä vaikea kuulla. (Tässäkin parhaillani pohdin tyytymättömyyttä ja silti väitän nauttivani olostani! Mikä herkullinen ristiriita. Kuitenkin juuri siksi koetan tehdä jotakin konkreettista pirskahtelevan tyytymättömyden hyväksi, koska valittaminen on turhaa, ellei asioille oikeasti tee jotakin.) Ja toisaalta, eihän mitään muutakaan työpaikkaa tule vaihdettua samantien, kun kohtaa työssään vastoinkäymisiä.

Kotivanhempienkin on päästävä toteuttamaan itseään. Saatava olla muutakin kuin äiti tai isä. Joku tanssii ja esiintyy, joku on vapaaehtoistyössä, toinen laulaa kuorossa, sienestää, tapaa ystäviä, joogaa tai matkustaa. Pitää saada tehdä jotain hyvää, konkreettista jollekulle toiselle. Ennen kaikkea tehdä hyvää itselle. Kun ympäriltä puuttuu luonnollinen muiden aikuisten verkosto, kuten työkaverit, joilta kannustusta ja kiitosta usein saa, jää kotiäiti yllättäen ihmettelemään, enkö olekaan enää muuta kuin äiti.

Saadakseen olla luova yhtälö vaatii arjessa ihan mahdottomasti organisointia, ja samalla mieleen hiipii syyllisyys: eikö minun pitänyt olla kotona nimenomaan lapsia varten. Kukaan ei kuitenkaan ole kaikkivoipa, kenenkään ei tarvitse olla, oikeastaan kukaan ei saa edes yrittää olla. Uhrautuvasta äitimyytistä on päästävä eroon. On olemassa monenlaista hyvää vanhemmuutta. On olemassa miljoonia erilaisia tapoja olla hyvä äiti. Ja tuttu fraasi, kenties jo klisee, mutta silti niin ajankohtainenkin: "Kun vanhemmat voivat hyvin, lapsetkin ovat onnellisia."

Joku sanoisi, että pitää vain olla rautainen itsetunto; jos itseään rakastaa, ei tarvitse muiden mielipiteitä. Olen eri mieltä. Jokainen lapsi ja aikuinen tarvitsee toisten hyväksyviä katseita ja sanoja, eikä niitä voi koskaan viljellä toisille liikaa. Meidän tulee päästä eroon ajatuksesta, että joku ylpistyy, jos kehutaan liikaa. Tai että on rumaa puhua ääneen onnistumisistaan. Päinvastoin! Myönteisyys lisää myönteisyyttä, kiitokset kiitosta.

Aamulenkki oli sangen onnistunut. Löysimme ratkaisun ainakin kahteen oikeaan ongelmaan,   pohdimme tyytymättömyyden syitä ja jaoimme huoliamme. Toinen kuunteli ja samastui. Tyytymättömyys voi muuttua tyytyväisyydeksi, kun sen sanoo ääneen. Lisäksi endorfiinit virtasivat koko loppupäivän! Kuntokin koheni! Perjantaina mennään uudestaan.

Toisetkin ovat viime päivinä pohtineet samaa teemaa. Heilläkin on ihan konkreettisia vinkkejä siitä, miten selättää tyytymättömyys. Itselleni jäi Onnen äärellä -kirjoituksesta mieleen Jennyn ajatus: "Toki vastoinkäymisiäkin tulee, ja voivottelu on toisinaan ymmärrettävää. Itse olen kuitenkin saanut viime viikkoina paljon irti siitä, kun olen opetellut ymmärtämään, että kaikki on väliaikaista." Onnen äärellä: Tehdään hyvää! Lisäksi suosittelen Hidasta elämää -sivuston luojan Sanna Wikströmin ajatuksia Tyytyväisyyden tavoittelun paradoksi .