Olen hurahtanut läsnäolosta ja hidastamisesta kertovaan kirjallisuuteen. Olen kääntänyt ahkerasti sivujen kulmia teoksista Olet jo perillä (Jon Kabat-Zinn), Läsnäolon voima (Eckhart Tolle), Havahtuminen (Anthony de Mello), Äidin voimakirja (Mervi Juusola) ja Pientä elämää etsimässä (Marikka Bergman). Ahmin. Nyökyttelen lukiessani.
Ei kai ole sattumaa, että juuri nyt, ruuhkavuosien huippukohdassa, löydän itseni kirjojen sivuilta. Elämän merkityksellisyyden on löydyttävä jostakin muualta kuin suorittamisesta, itsensä piiskaamisesta tai jatkuvasta tulevaisuuden unelmoinnista.
Innostus leviää aiheesta kertoviin blogeihin, olen ilmoittautumassa läsnäolokursseille, joogatunnit alkavat parin viikon päästä ja suunnittelen herääväni jatkossa aikaisemmin, jotta ehtisin aamusta viettää hetken itseni kanssa. Haluaisin osata jo nyt, heti, kaikki. Kappas, läsnäoloa ja hidastamistakin voi alkaa suorittaa!
Toisaalta pienten lasten kanssa elellessä hidastaminen tuntuu päivittäin lähes mahdottomalta. Pelkästään tänään raejuustot ja jauhelihakastikkeet lensivät kaaressa matolle, pesin kakkapyllyä ja hammasharjaa samaan aikaan, pikkuasentajat korjasivat läppäriä ja soitinpa vielä myrkytystietokeskukseenkin kysyäkseni, onko d-vitamiinin reilusta yliannostuksesta vaaraa. Toisaalta noissa tilanteissa ei ehdi edes ajattelemaan mitään muuta kuin kyseistä hetkeä. Läsnä on oltava, koska lähes koko ajan jompikumpi kysyy, pyytää tai tekee jotakin, johon on reagoitava.
Eräs tuttuni sanoi tosi hyvin: pienten lasten vanhemman pitää jatkuvasti, ihan koko ajan 24/7 tietää tismalleen, missä lapset ovat. "Ulkona" on liian epämääräistä. "Yläkerrassa"-vastaukseen voin tyytyä hetkeksi tai sitten äänien perusteella koettaa päätellä, missä huoneessa ja mitä, jompikumpi tai molemmat ovat tekemässä. Hiljaisuus on vaarallisinta. Jatkuva valppaana olo kuluttaa. Minulle kuitenkin kuluttavinta se, että natiaiset voivat ja saavat keskeyttää minut ihan missä tahansa tilanteessa, jos olen paikalla. Nykyisin lukitsen vessanoven. Vähän helpottaa, jos kaikesta huolimatta pystyn poimimaan oleellista, edes joskus, noista kaaottisista, elämännälkäisistä hetkistä.
Suurin konkreettinen askeleeni kohti hitaampaa mielentilaa on ollut se, etten enää raivostu sotkuista, siivottomuudesta ja jatkuvasta epäjärjestyksestä kodissani. Annan olla. Keitän kahvit ja luen vielä vähän lisää Bergmania tai Tollea. Toisaalta haastavaakin on aina välillä. Kalenteri täyttyy vaivihkaa ja ei-sana on silti niin vaikea.
Olen kuitenkin raivannut aikaa itseni kuuntelulle. Se, mitä kuuluu, ei välttämättä ole aina mukavaa kuunneltavaa, mutta vain rehellisyyden kautta pääsen perille. Tai siis, olen siellä jo, mutta tunnistan sen kai paremmin. Tai jotenkin noin.
Mitähän koetin sanoa? Sitä, että oman elämän hidastaminen on tosi vaikeaa ja sitä, että sitäkin on mahdollista ruveta suorittamaan. Lisäksi sitä, että vaiva kuitenkin kannattaa ja että kaaoksenkin keskellä on olennaista juuri kaaos itse, hetki, kun kuopus suut, silmät ja hiukset täynnä raejuustoa lappaa täyden lusikkakuorman ruokaa suuhun ihan itse, ojentaa tyhjää maitomukiaan minua kohti ja sanoo (tai huutaa) "Annannannanna!" ja keskeyttää minut kirjojen sivuilta.
torstai 23. elokuuta 2012
Päivän aikana ajateltua
Oletteko koskaan listanneet tai laskeneet kaikkea sitä, mitä ajattelette päivän aikana. Ajattelua on ihan hirvittävästi! Jon Kabat-Zinn kirjoittaa kirjassaan "Olet jo perillä", että juuri ajattelemista ei pitäisi olla (tai kaiken sen ajattelemista, mitä emme havaitse juuri nyt), jos haluaisi olla totaalisen läsnä. On vain tämä hetki. "Meillä on taipumus olla erityisen tiedostamattomia sen suhteen, että ajattelemme kaiken aikaa sellaista, mikä ei ole havaintomme piirissä. Keskeytymätön ajatusten virta ei jätä juurikaan tilaa sisäisen hiljaisuuden kokemiselle. Emmekä juurikaan anna itsellemme tilaa vain olla, ilman että juoksemme koko ajan ympäriinsä tekemässä kaikenlaista. Useimmiten pikemminkin ajaudumme erilaisiin asioihin kuin teemme niitä tietoisesti. Tämän saavat aikaan nuo aivan tavanomaiset ajatukset ja ärsykkeet, jotka soljuvat mielemme lävitse virran - ellei suorastaan vesiputouksen - lailla. Virran pyörre vie meidät mukanaan ja hukuttaa alleen elämämme, samalla kun se vie meidät paikkoihin, joihin emme halua mennä, emmekä edes tajua, mitä kohti suuntaamme."
Läsnäoleva hetki voisi olla huomion keskittämistä sen sijaan, että ajattelee, mitä mielessä liikkuu. Kello tikittää, ovatpa jo punaisia nuo pihjalanmarjatkin, jääkaappi hurruttaa. Pitäisi muuten siivota se. Ja illaksi pitää valmistaa jauheliha, jossa on tämän päivän päiväys. Miksi muuten niin usein tulee ostettua lähipäivinä vanhenevaa ruokaa? En ole tarpeeksi tarkka. En muista kaivaa tiskin perältä. Minun pitää tsempata. Ajatusten virran pyörteestä hyppääminen ei tapahdu kuin itsestään. Se on vaikeaa ja vaatii voimaa.
Ajattelu alkaa niin helposti. Mitä teen seuraavaksi? Mitä aamupäivällä muuten tapahtuikaan? Pitäisi selvittää jo vanhentunut riita. Tulevatkohan lapset kipeiksi? Huolehtimista, voivottelua, murehtimista, muistelua, haaveilua ja huokailua. On vaikeaa, lähes mahdotonta olla vain tässä, myös ajatuksissaan.
Lisäksi ajattelu usein kuormittaa. Mietin tekemättömiä töitä sen sijaan, että tekisin niitä. Mietin, mitä sille tai sille ihmiselle kuuluu sen sijaan, että soittaisin ja kysyisin. Kai ihminen myös rakastaa omia ajatuksiaan, tuttua ja turvallista Tai omaa mieltä on vain vaikea hiljentää, koska ei ole edes yrittänyt. Tai pysähtyminen, läsnäoleminen pelottaa. Silloin vasta kuulisikin omat, oikeat ajauksensa!
Ajattelu kuormittaa myös siksi, että usein ajatukset ovat itseä ruoskivia: pitäisi olla tarkempi kaupassa, pitäisi olla tomerampi kotitöissä, lapsetkaan eivät tottele. En kumminkaan osaa, jaksa, kykene, ehdi tai pysty. Ei kukaan muukaan, ainakaan kaikkea! Itseä pitää myös rakastaa ja helliä, kehua ja kannustaa, kiittää ja todeta, tämä on riittävästi, juuri näin on hyvä. Vielä paremmin se tehoaa, koska sen sanoo ääneen ja muiden kuullen. Ajatelkaa, miltä kuulostaisi hiekkalaatikon reunalla tai työpaikan kahvihuoneessa, kun kaikki vanhemmat, ja etenkin äidit, vuolaasti kehuisivat itseään!
Ja jos ei olisi mitään kehuttavaa, senkin saisi sanoa, pitäisi sanoa, eikä AJATELLA, etten ole tarpeeksi iloinen, pirteä ja ponteva mutsi, kun en jaksa yhtyä toisten ilakointiin. Me äidit, jos ketkä, osaamme olla julmimpia ja armottomimpia itsellemme. Puhtaat lapset, siisti koti, viikatut pyykit, putsattu pönttö, silitetty kauluspaita, omatekemät ruoat, aurinkorasvatut ihot, riittävän täysi harrastuskalenteri, sopivasti omaa aikaa, samanverran aikaa parisuhteelle, rentouttavat hetket ystävien kanssa, huomioitu isoäiti, tarpeeksi lyhyet työpäivät, kammatut hiukset - omat ja lasten, katsastettu auto, leikattu nurmikko, kitketty kasvimaa, luettu Hesari, ymmärrys uusimmista sisustustrendeistä, kuitenkaan kestävää kehitystä ja kierrätystä unohtamatta, rajoittamalla ja rakkaudella kasvatetut lapset ja kaikki muut kymmenet arjen, juhlan ja lomien vaatimukset näännyttävät meidät, jollemme lopeta vaatimasta itse itseltämme.
Ja tietenkin, jos kuitenkin tekee ja nauttii tekemästään, antaa mennä vain! Tärkeintä kenties on ettei, ainakaan AJATTELE, että olisi kuitenkin pitänyt pystyä, jaksaa ja kyetä vielä se, tämä tai tuo.. Ei olisi. Koska se hetki meni jo ja nyt on tämä. Sormet kosketusnäppäimillä, edelleen jääkaapin hurina ja vielä aavistus jo vähän jäähtyneen kahvin tuoksua.
Läsnäoleva hetki voisi olla huomion keskittämistä sen sijaan, että ajattelee, mitä mielessä liikkuu. Kello tikittää, ovatpa jo punaisia nuo pihjalanmarjatkin, jääkaappi hurruttaa. Pitäisi muuten siivota se. Ja illaksi pitää valmistaa jauheliha, jossa on tämän päivän päiväys. Miksi muuten niin usein tulee ostettua lähipäivinä vanhenevaa ruokaa? En ole tarpeeksi tarkka. En muista kaivaa tiskin perältä. Minun pitää tsempata. Ajatusten virran pyörteestä hyppääminen ei tapahdu kuin itsestään. Se on vaikeaa ja vaatii voimaa.
Ajattelu alkaa niin helposti. Mitä teen seuraavaksi? Mitä aamupäivällä muuten tapahtuikaan? Pitäisi selvittää jo vanhentunut riita. Tulevatkohan lapset kipeiksi? Huolehtimista, voivottelua, murehtimista, muistelua, haaveilua ja huokailua. On vaikeaa, lähes mahdotonta olla vain tässä, myös ajatuksissaan.
Lisäksi ajattelu usein kuormittaa. Mietin tekemättömiä töitä sen sijaan, että tekisin niitä. Mietin, mitä sille tai sille ihmiselle kuuluu sen sijaan, että soittaisin ja kysyisin. Kai ihminen myös rakastaa omia ajatuksiaan, tuttua ja turvallista Tai omaa mieltä on vain vaikea hiljentää, koska ei ole edes yrittänyt. Tai pysähtyminen, läsnäoleminen pelottaa. Silloin vasta kuulisikin omat, oikeat ajauksensa!
Ajattelu kuormittaa myös siksi, että usein ajatukset ovat itseä ruoskivia: pitäisi olla tarkempi kaupassa, pitäisi olla tomerampi kotitöissä, lapsetkaan eivät tottele. En kumminkaan osaa, jaksa, kykene, ehdi tai pysty. Ei kukaan muukaan, ainakaan kaikkea! Itseä pitää myös rakastaa ja helliä, kehua ja kannustaa, kiittää ja todeta, tämä on riittävästi, juuri näin on hyvä. Vielä paremmin se tehoaa, koska sen sanoo ääneen ja muiden kuullen. Ajatelkaa, miltä kuulostaisi hiekkalaatikon reunalla tai työpaikan kahvihuoneessa, kun kaikki vanhemmat, ja etenkin äidit, vuolaasti kehuisivat itseään!
Ja jos ei olisi mitään kehuttavaa, senkin saisi sanoa, pitäisi sanoa, eikä AJATELLA, etten ole tarpeeksi iloinen, pirteä ja ponteva mutsi, kun en jaksa yhtyä toisten ilakointiin. Me äidit, jos ketkä, osaamme olla julmimpia ja armottomimpia itsellemme. Puhtaat lapset, siisti koti, viikatut pyykit, putsattu pönttö, silitetty kauluspaita, omatekemät ruoat, aurinkorasvatut ihot, riittävän täysi harrastuskalenteri, sopivasti omaa aikaa, samanverran aikaa parisuhteelle, rentouttavat hetket ystävien kanssa, huomioitu isoäiti, tarpeeksi lyhyet työpäivät, kammatut hiukset - omat ja lasten, katsastettu auto, leikattu nurmikko, kitketty kasvimaa, luettu Hesari, ymmärrys uusimmista sisustustrendeistä, kuitenkaan kestävää kehitystä ja kierrätystä unohtamatta, rajoittamalla ja rakkaudella kasvatetut lapset ja kaikki muut kymmenet arjen, juhlan ja lomien vaatimukset näännyttävät meidät, jollemme lopeta vaatimasta itse itseltämme.
Ja tietenkin, jos kuitenkin tekee ja nauttii tekemästään, antaa mennä vain! Tärkeintä kenties on ettei, ainakaan AJATTELE, että olisi kuitenkin pitänyt pystyä, jaksaa ja kyetä vielä se, tämä tai tuo.. Ei olisi. Koska se hetki meni jo ja nyt on tämä. Sormet kosketusnäppäimillä, edelleen jääkaapin hurina ja vielä aavistus jo vähän jäähtyneen kahvin tuoksua.
sunnuntai 5. elokuuta 2012
Hitaasti hyvä tulee
Hidastaminen on vaikeaa. En väitäkää, että sen pitäisi olla helppoa, mutten olisi uskonut olevani riippuvainen niin monista asioista. Tai kasvanut kiinni joihinkin ilmiöihin, ihmisiin. Tai kuvitellut, että jostakin luopuminen, jotta jäisi tilaa oleellisemmalle, itselle tärkeälle, mietityttäisi niin paljon.
Vaikeinta on ollut sosiaalisen elämän rajoittaminen. Samaan aikaan, kun juuri muut ihmiset ovat usein elämän henkireikiä, auttajia, ilontuojia ja lohduttajia, olen halunnut ottaa etäisyyttä muihin, jotta kuulisin itseäni paremmin. Mitä tarvitsen, tarvitsenko mitään? Mitä todella haluan tehdä, mihin käyttää aikaani?
Olen hemmotellut itseäni hieronnassa, Helsingissä, juoksulenkillä ja aamupilateksessa. Olen lukenut läsnäolosta, hidastamisesta. Innostunut, oivaltanut ja myös turhautunut. Ja kuulemma jos omasta matkastaan mieleen ja sieluun pitää liian kovaa meteliä, ei ole vielä todellakaan perillä. Ei siis liikaa paljastuksia. Ja ei kai kukaan ole löytänyt vastauksia elämän suuriin kysymyksiin pelkästään kirjoja lukemalla...
Meillä on ollut lomaa enemmän kuin aikoihin. Puolet siitä meni synttäreitä valmistellessa ja juhliessa. Ihanaa mutta rankkaa. Ensi vuonna hieman toisin. Olemme vierailleet kolmella mökillä, kolmessa kaupungissa, viettäneet lapsetonta aikaa ja karsineet kalenterista asuntomessut, sukulaisvierailut ja pari todella houkuttelevaa kesälomatekemistä.
Karsimisesta huolimatta on välillä hengästyttänyt ja tuntunut, että lomaviikot vain hupenevat. Kerran totesin, ettei pienten lasten kanssa tarvitsisi mitään muuta lomaohjelmaa kuin valmista äitien tekemää ruokaa, aurinkoa ja vesipaljun. Minä kuitenkin tarvitsen. Tai ainakin luulen tarvitsevani. Ja rehellisyyden nimissä: vaihtelu tekee tosi hyvää kaikille.
Nyt lomailemme Saarenmaalla ja tartuin pitkästä aikaa näppäimistöön. Blogikin on lomaillut. Rauhoittuminen on antanut ajatuksille vihdoin tilaa. Tänään lapset leikkivät onnellisina pizzerian terassilla, ihmettelivät puiston vesiputousta ja innostuivat linnanpihan mahdollisuuksista. Itse uin tyhjässä kylpylässä ja hiippailin hiljaiseen hotellihuoneeseen, jossa puolisoni oli rauhassa keskittynyt penkkiurheiluun: jokaiselle jotakin. Sitä jotakin tulisi pyrkiä lisäämään myös jokapäiväiseen elämäänsä kotona arjessa. Luopumalla, löytämällä ja hyväksymällä oman rajallisuutensa ja epätäydellisyytensä. Hitaasti hyvä tulee -hitaastakin.
Vaikeinta on ollut sosiaalisen elämän rajoittaminen. Samaan aikaan, kun juuri muut ihmiset ovat usein elämän henkireikiä, auttajia, ilontuojia ja lohduttajia, olen halunnut ottaa etäisyyttä muihin, jotta kuulisin itseäni paremmin. Mitä tarvitsen, tarvitsenko mitään? Mitä todella haluan tehdä, mihin käyttää aikaani?
Olen hemmotellut itseäni hieronnassa, Helsingissä, juoksulenkillä ja aamupilateksessa. Olen lukenut läsnäolosta, hidastamisesta. Innostunut, oivaltanut ja myös turhautunut. Ja kuulemma jos omasta matkastaan mieleen ja sieluun pitää liian kovaa meteliä, ei ole vielä todellakaan perillä. Ei siis liikaa paljastuksia. Ja ei kai kukaan ole löytänyt vastauksia elämän suuriin kysymyksiin pelkästään kirjoja lukemalla...
Meillä on ollut lomaa enemmän kuin aikoihin. Puolet siitä meni synttäreitä valmistellessa ja juhliessa. Ihanaa mutta rankkaa. Ensi vuonna hieman toisin. Olemme vierailleet kolmella mökillä, kolmessa kaupungissa, viettäneet lapsetonta aikaa ja karsineet kalenterista asuntomessut, sukulaisvierailut ja pari todella houkuttelevaa kesälomatekemistä.
Karsimisesta huolimatta on välillä hengästyttänyt ja tuntunut, että lomaviikot vain hupenevat. Kerran totesin, ettei pienten lasten kanssa tarvitsisi mitään muuta lomaohjelmaa kuin valmista äitien tekemää ruokaa, aurinkoa ja vesipaljun. Minä kuitenkin tarvitsen. Tai ainakin luulen tarvitsevani. Ja rehellisyyden nimissä: vaihtelu tekee tosi hyvää kaikille.
Nyt lomailemme Saarenmaalla ja tartuin pitkästä aikaa näppäimistöön. Blogikin on lomaillut. Rauhoittuminen on antanut ajatuksille vihdoin tilaa. Tänään lapset leikkivät onnellisina pizzerian terassilla, ihmettelivät puiston vesiputousta ja innostuivat linnanpihan mahdollisuuksista. Itse uin tyhjässä kylpylässä ja hiippailin hiljaiseen hotellihuoneeseen, jossa puolisoni oli rauhassa keskittynyt penkkiurheiluun: jokaiselle jotakin. Sitä jotakin tulisi pyrkiä lisäämään myös jokapäiväiseen elämäänsä kotona arjessa. Luopumalla, löytämällä ja hyväksymällä oman rajallisuutensa ja epätäydellisyytensä. Hitaasti hyvä tulee -hitaastakin.
torstai 28. kesäkuuta 2012
"Milloin ollaan perillä?" - Nyt.
Viimeisen vuoden aikana meille on syntynyt toinen lapsi, on etsitty ja perustettu uusia töitä, ohjattu yksi esitys ja hoidettu kotia ja lapsia siinä sivussa. Mietin, minne muuttaa, mitä tekisin isona, missä kaikkialla haluaisin matkustaa. Enemmän, nopeammin, isompaa, parempaa!
Pääsin töihin ennen kuin valmistuin ja ensiyrittämällä sain vakityön. Viimeisten viiden vuoden aikana olen mennyt naimisiin, synnyttänyt kaksi lasta, muuttanut kaksi kertaa, opiskellut, ohjannut kaksi esitystä, matkustanut kuudessa eri maassa, harrastanut pilatesta, joogaa, zumbaa ja bodypumpia. Suunnitellut, sopinut, organisoinut ja pystynyt tapaamaan käsittämättömän määrän ystäviä, tuttavia ja sukulaisia.
Viimeisten 32 vuoden aika tullut saavutettua aika paljon. Olen ollut koko ajan menossa jonnekin, suunnittelemassa jotakin tai palaamassa jostakin. Suurimman osan kaikesta olen itse halunnut ja valinnut. Paljon olen tehnyt myös vain siksi, koska niin kuuluu, pitää tai koska muut toivovat.
Lähes kolmevuotias kysyi eilen autossa: "Äiti, milloin me ollaan perillä?" Hän jatkoi omaan leikkisään tapaansa laulellen: "Ihan kohta me ollaan jo peerillää, ihan kohta me ollaan jo peerillää..." Teki mieli pysähtyä siihen paikkaan. Seis. Stop. Nyt riittää.
Ei elämää voi hukata kiirehtimällä seuraavaan paikkaan, seuraavalle elämän etapille. Ei elämäntarkoitus ole saavuttaa jotain itsen ulkopuolelta. Vaan kaikki on jo minussa. Mitä enemmän ulkopuolista ja ulkopuolelta haalii, sitä tyhjemmältä tuntuu.
Viimeisen vuoden aikana joku tai jokin on yrittänyt säännöllisesti havahduttaa minut oravanpyörästäni. On ollut puhuttelevia kohtaamisia tai lasten kautta ja heidän kanssaan olen huomannut, miten jokainen hetki on vain tässä ja nyt. Aloinko olla niin täysi, että piti alkaa kirjoittaa? Kirjoittamisen myötä olen löytänyt puhutteleville sivustoille hidastamisesta ja läsnäolosta. Eräs tärkeistä kohtaamisista on ollut Elina ja häneltä saamani sitaatti, jonka löysin juuri äsken: "Sinun tulee olla tietoinen sisäisestä äänestäsi, jotta et kuulisi vain ympäristösi ääntä ja jotta et toimisi vain muiden sanelemien totuuksien mukaan. Sinun täytyy löytää se, mikä on totta itsellesi."
Hidastaminen, läsnäolo, oleminen tai downshifting on muoti-ilmiö, mutten ihmettele lainkaan, että moni etsii nykymenon vaihtoehtoja. Eikä hidastamisen tarvitse tarkoittaa tonttia Toijalasta, konkreettisesti suurta ja isoa. Se voisi tarkoittaa ennen kaikkea Olemisen riittämisen hyväksymistä, läsnäoloa itsessään ja itselleen. Sen hyväksymistä ja ymmärtämistä, ettei mikään ulkopuolelta tuleva tee minua onnelliseksi; mikään sellainen, mitä minulla ei jo olisi. Olen jo perillä. Sanoisin aika isoiksi asioiksi näitäkin.
Pääsin töihin ennen kuin valmistuin ja ensiyrittämällä sain vakityön. Viimeisten viiden vuoden aikana olen mennyt naimisiin, synnyttänyt kaksi lasta, muuttanut kaksi kertaa, opiskellut, ohjannut kaksi esitystä, matkustanut kuudessa eri maassa, harrastanut pilatesta, joogaa, zumbaa ja bodypumpia. Suunnitellut, sopinut, organisoinut ja pystynyt tapaamaan käsittämättömän määrän ystäviä, tuttavia ja sukulaisia.
Viimeisten 32 vuoden aika tullut saavutettua aika paljon. Olen ollut koko ajan menossa jonnekin, suunnittelemassa jotakin tai palaamassa jostakin. Suurimman osan kaikesta olen itse halunnut ja valinnut. Paljon olen tehnyt myös vain siksi, koska niin kuuluu, pitää tai koska muut toivovat.
Lähes kolmevuotias kysyi eilen autossa: "Äiti, milloin me ollaan perillä?" Hän jatkoi omaan leikkisään tapaansa laulellen: "Ihan kohta me ollaan jo peerillää, ihan kohta me ollaan jo peerillää..." Teki mieli pysähtyä siihen paikkaan. Seis. Stop. Nyt riittää.
Ei elämää voi hukata kiirehtimällä seuraavaan paikkaan, seuraavalle elämän etapille. Ei elämäntarkoitus ole saavuttaa jotain itsen ulkopuolelta. Vaan kaikki on jo minussa. Mitä enemmän ulkopuolista ja ulkopuolelta haalii, sitä tyhjemmältä tuntuu.
Viimeisen vuoden aikana joku tai jokin on yrittänyt säännöllisesti havahduttaa minut oravanpyörästäni. On ollut puhuttelevia kohtaamisia tai lasten kautta ja heidän kanssaan olen huomannut, miten jokainen hetki on vain tässä ja nyt. Aloinko olla niin täysi, että piti alkaa kirjoittaa? Kirjoittamisen myötä olen löytänyt puhutteleville sivustoille hidastamisesta ja läsnäolosta. Eräs tärkeistä kohtaamisista on ollut Elina ja häneltä saamani sitaatti, jonka löysin juuri äsken: "Sinun tulee olla tietoinen sisäisestä äänestäsi, jotta et kuulisi vain ympäristösi ääntä ja jotta et toimisi vain muiden sanelemien totuuksien mukaan. Sinun täytyy löytää se, mikä on totta itsellesi."
Hidastaminen, läsnäolo, oleminen tai downshifting on muoti-ilmiö, mutten ihmettele lainkaan, että moni etsii nykymenon vaihtoehtoja. Eikä hidastamisen tarvitse tarkoittaa tonttia Toijalasta, konkreettisesti suurta ja isoa. Se voisi tarkoittaa ennen kaikkea Olemisen riittämisen hyväksymistä, läsnäoloa itsessään ja itselleen. Sen hyväksymistä ja ymmärtämistä, ettei mikään ulkopuolelta tuleva tee minua onnelliseksi; mikään sellainen, mitä minulla ei jo olisi. Olen jo perillä. Sanoisin aika isoiksi asioiksi näitäkin.
perjantai 15. kesäkuuta 2012
Tunnustuksia
Istuin tänään lasten kanssa väärässä bussissa enkä kehdannut sanoa asiasta kuskille. Niinpä kävelin 3,5 kilometrin ylimääräisen lenkin. Lenkkeilyä sinäänsä en vastustellut, päinvastoin, ihana sää ja kaikkea. En kuitenkaan päässyt yli asiasta, etten avannut suutani ja myöntänyt virhettä kuskille. Rupesin pohtimaan tapahtunutta tarkemmin.
En kenties halunnut myöntää epäonnistuneeni. Vaikka niin tapahtuu koko ajan joka puolella! Ja vain epäonnistumalla voi oppia jotakin. Miten muuten lapsi oppii kävelemään, rakentamaan palapeliä tai ajamaan pyörällä? Meidän aikuistenkin pitäisi uskaltaa, mokata säännöllisesti oikein kunnolla. Kuinka monta työpaikan väärinkäsitystä tai jopa kokonaan pieleen mennyttä projektia vältettäisiin, jos osaisimme älähtää tekemästämme virheestä?
Parhaillaan käydään keskustelua ja valmistellaan ehdotuksia, miten saada koululaiset kuriin. Ehdotus on ilmeisemmin jo luovutettu opetusministeri Gustafsonille. Epäonnistumisen näkökulmasta olen huolissani toimenpiteistä: lisää kuria, kontrollia ja sanktioita, vähemmän kuuntelemista ja kohtaamista.
Tottakai minäkin haluan, että itselleen ja toisilleen vaaralliselta lapselta saa tarvittaessa poistaa teräaseen ja että väärästä teosta seuraa rangaistus. Ennemminkin olen huolissani ylipäätään taustalla piilevistä arvoista ja asenteista, jotka perustuvat kuriin ja kontrolliin. Rankaisemmeko epäonnistumisista?
Viisas tutkija on kirjoittanut aiheesta kiinnostavasti. Lukaise https://timopurjoatnfg.wordpress.com/ jos sinuakin kiinnostaa.
Epäonnistumisen tunne saattaa muistuttaa meitä myös häpeästä tai syyllisyydestä, joiden käsitteleminen on vielä vaikeampaa, toisille kipeääkin. Syyllisyydestä vapautuu pyytämällä tekemäänsä väärää anteeksi. Häpeä on puolestaan tunne, joka liittyy itseen, ihmisen käsitykseen ja tunteeseen itsestä: ihminen tuntee, että on huono ihmisenä. Häpeän tunteestakin voi, ja pitää, kuitenkin vapautua.
Kuinka montaa suomalaista mahtaakaan vaivata häpeätauti? Johtajuuskouluttajan Anne-Liisa Palmun kirjoitus herättää ajattelemaan.
http://hidastaelamaa.fi/2012/06/tyo-tulevaisuudessa-hapean-reaktiot/
Puolisoni ehdotti, että tekisin saman uudestaan, valitsisin väärän bussin, mutta toteaisin erheeni kuskille ääneen. Voi olla, että se olisi liian rajua, tunnustan ensin kirjoittamalla. Tunnustakaa tekin, ainakin itsellenne.
En kenties halunnut myöntää epäonnistuneeni. Vaikka niin tapahtuu koko ajan joka puolella! Ja vain epäonnistumalla voi oppia jotakin. Miten muuten lapsi oppii kävelemään, rakentamaan palapeliä tai ajamaan pyörällä? Meidän aikuistenkin pitäisi uskaltaa, mokata säännöllisesti oikein kunnolla. Kuinka monta työpaikan väärinkäsitystä tai jopa kokonaan pieleen mennyttä projektia vältettäisiin, jos osaisimme älähtää tekemästämme virheestä?
Parhaillaan käydään keskustelua ja valmistellaan ehdotuksia, miten saada koululaiset kuriin. Ehdotus on ilmeisemmin jo luovutettu opetusministeri Gustafsonille. Epäonnistumisen näkökulmasta olen huolissani toimenpiteistä: lisää kuria, kontrollia ja sanktioita, vähemmän kuuntelemista ja kohtaamista.
Tottakai minäkin haluan, että itselleen ja toisilleen vaaralliselta lapselta saa tarvittaessa poistaa teräaseen ja että väärästä teosta seuraa rangaistus. Ennemminkin olen huolissani ylipäätään taustalla piilevistä arvoista ja asenteista, jotka perustuvat kuriin ja kontrolliin. Rankaisemmeko epäonnistumisista?
Viisas tutkija on kirjoittanut aiheesta kiinnostavasti. Lukaise https://timopurjoatnfg.wordpress.com/ jos sinuakin kiinnostaa.
Epäonnistumisen tunne saattaa muistuttaa meitä myös häpeästä tai syyllisyydestä, joiden käsitteleminen on vielä vaikeampaa, toisille kipeääkin. Syyllisyydestä vapautuu pyytämällä tekemäänsä väärää anteeksi. Häpeä on puolestaan tunne, joka liittyy itseen, ihmisen käsitykseen ja tunteeseen itsestä: ihminen tuntee, että on huono ihmisenä. Häpeän tunteestakin voi, ja pitää, kuitenkin vapautua.
Kuinka montaa suomalaista mahtaakaan vaivata häpeätauti? Johtajuuskouluttajan Anne-Liisa Palmun kirjoitus herättää ajattelemaan.
http://hidastaelamaa.fi/2012/06/tyo-tulevaisuudessa-hapean-reaktiot/
Puolisoni ehdotti, että tekisin saman uudestaan, valitsisin väärän bussin, mutta toteaisin erheeni kuskille ääneen. Voi olla, että se olisi liian rajua, tunnustan ensin kirjoittamalla. Tunnustakaa tekin, ainakin itsellenne.
torstai 7. kesäkuuta 2012
Rehottavat voikukat ja vähän muitakin vanhemmuuden kukkasia
Vain muutama päivä sen jälkeen, kun kirjoitin "Konditionaalielämää"
(edellisen blogipostauksen), luin uudistunutta Kaksplussaa (6/2012): "Rento
nykyvanhempi luottaa itseensä. Hän on suvaitsevainen ja ymmärtää
monenlaista äitiyttä syyllistämättä ketään. - - Rohkea äiti tai isä
uskaltaa olla epätäydellinen oma itsensä. Hän on paras isä tai äiti
lapselleen, eikä tunne huonommuutta omasta vanhemmuudestaan. Nykyäiti
kun tietää viimeistään oman vanhemmuutensa vanhetessa, että täydellinen
äiti se vasta taruolento on." Onko - tai pikemminkin, tietääkö? Tiedänkö
todella, jos aiheesta pitää lehteenkin kirjoittaa?
Rupesin ajattelemaan, että oikeasti me äidit (ja isät, isät mielestäni
kumminkin paremmin) emme ole kovinkaan suvaitsevaisia toisiamme kohtaan
emmekä ymmärrä kovinkaan monenlaista äitiyttä. Monen meidän mielestä
jossakin on kuitenkin olemassa jokin ihannoitu, saneltu ja etukäteen
määrätty vanhemmuus ja äitiys/isyys, jota pitäisi ainakin yrittää
tavoitella. Tai jos oikeasti olisimme ymmärtäväisiä, ei siitä tarvitsisi
lehteen kirjoittaa. Kaksplussan päätoimittaja Jaana Sarkki koettaa
kenties sanoa: "Meidän pitäisi olla rennompia, suvaitsevaisempia ja
sallia epätäydellisyys." Vaikeaa on, tiedän kokemuksesta.
Salla Korpelan mainiossa kirjassa Paratiisin parkkipaikka - Ajatuksia arjen pyhyydestä
(2005) on ajatuksia herättävä kirjoitus rehottavista voikukista, jotka
"puskevat läpi epätoivoisimmistakin paikoista, asfaltista ja
raitiovaunukiskojen kaarteista". Toiset huhkivat hikihatussa, minä
mukaan luettuna, tosin nykyisin vähemmän hikoillen, voikukkamerta
vastaan; kitkevät ja myrkyttävät, jotta voivat istuttaa tilalle "monta
laatikollista keltaisia orvokkeja suoriksi riveiksi". Korpela kysyy,
voisiko voikukkien vainoaminen olla jonkinlainen siveyskysymys: "Olisiko
niin, että voikukissa on joillekin liikaa railakasta elämää? Joku raja
se on kukoistuksellakin oltava!"
Elämä rehottaa voikukkien lailla. Ei äitiys, vanhemmuus, ystävyys tai
naapuruus mahdu yhdenlaiseen muottiin. Onko itselle vieras, outo ja
tuntematon automaattisesti paha, pelottava ja vastustettava? Suorissa
riveissä pönöttävät orvokit kielivät Korpelan mukaan puutarhurin
ahkeruudesta. Pihamaalla sikin sokin rehottavat voikukat puolestaan
kuvastavat huolettomuutta, laiskuutta, suunnittelemattomuutta ja
tyylitajunpuutetta.
Huolimattomuus ja laiskuus ovat puolestaan paheita, jotka eivät sovi
vanhemmuuteen. Ja kuitenkin rennosta vanhemmuudesta kirjoitetaan paljon.
Eikä rentous tarkoita samaa kuin rajattomuus - vaan vaikkapa sitä, että
viikkosiivouspäivästä ei tarvitse itsepintaisesti pitää kiinni, jos se
ei sovi omalle perheelle ja jos ihan jokainen on rättipoikkiväsynyt.
Meidän kodissa rehottavat ainakin tiskipöytä (lähes koko ajan),
vaatehuolto ja lasten hiukset. Taitaa olla niin, että olen itse
voikukkatyyppinen ja kovasti pyristelen ollakseni edes välillä suorassa
rivissä pönöttävä orvokki. Ja tuo pyristely on ristiriitaista ja välillä
ahdistavaa. Toisaalta vanhemmuudessa on tilanteita, jolloin voikukat
saavat rehottaa sydämen kyllyydestä; toisinaan on asetuttava riviin
orvokkien lailla.
Eikä toisten rehotuksista tulisi ahdistua ainakaan ottamatta ensin
selvää. Ja aidan toisella puolen kasvavaa mallikasta orvokkipenkkiäkin
voi ihastella tuntematta huonommuutta. Antaa kaikkien kukkien ja
ruohojen rehottaa - rikkaruohojenkin! Niitä onkin lohdullisinta kitkeä
yhdessä, varsinkin vanhemmuudesta.
(edellisen blogipostauksen), luin uudistunutta Kaksplussaa (6/2012): "Rento
nykyvanhempi luottaa itseensä. Hän on suvaitsevainen ja ymmärtää
monenlaista äitiyttä syyllistämättä ketään. - - Rohkea äiti tai isä
uskaltaa olla epätäydellinen oma itsensä. Hän on paras isä tai äiti
lapselleen, eikä tunne huonommuutta omasta vanhemmuudestaan. Nykyäiti
kun tietää viimeistään oman vanhemmuutensa vanhetessa, että täydellinen
äiti se vasta taruolento on." Onko - tai pikemminkin, tietääkö? Tiedänkö
todella, jos aiheesta pitää lehteenkin kirjoittaa?
Rupesin ajattelemaan, että oikeasti me äidit (ja isät, isät mielestäni
kumminkin paremmin) emme ole kovinkaan suvaitsevaisia toisiamme kohtaan
emmekä ymmärrä kovinkaan monenlaista äitiyttä. Monen meidän mielestä
jossakin on kuitenkin olemassa jokin ihannoitu, saneltu ja etukäteen
määrätty vanhemmuus ja äitiys/isyys, jota pitäisi ainakin yrittää
tavoitella. Tai jos oikeasti olisimme ymmärtäväisiä, ei siitä tarvitsisi
lehteen kirjoittaa. Kaksplussan päätoimittaja Jaana Sarkki koettaa
kenties sanoa: "Meidän pitäisi olla rennompia, suvaitsevaisempia ja
sallia epätäydellisyys." Vaikeaa on, tiedän kokemuksesta.
Salla Korpelan mainiossa kirjassa Paratiisin parkkipaikka - Ajatuksia arjen pyhyydestä
(2005) on ajatuksia herättävä kirjoitus rehottavista voikukista, jotka
"puskevat läpi epätoivoisimmistakin paikoista, asfaltista ja
raitiovaunukiskojen kaarteista". Toiset huhkivat hikihatussa, minä
mukaan luettuna, tosin nykyisin vähemmän hikoillen, voikukkamerta
vastaan; kitkevät ja myrkyttävät, jotta voivat istuttaa tilalle "monta
laatikollista keltaisia orvokkeja suoriksi riveiksi". Korpela kysyy,
voisiko voikukkien vainoaminen olla jonkinlainen siveyskysymys: "Olisiko
niin, että voikukissa on joillekin liikaa railakasta elämää? Joku raja
se on kukoistuksellakin oltava!"
Elämä rehottaa voikukkien lailla. Ei äitiys, vanhemmuus, ystävyys tai
naapuruus mahdu yhdenlaiseen muottiin. Onko itselle vieras, outo ja
tuntematon automaattisesti paha, pelottava ja vastustettava? Suorissa
riveissä pönöttävät orvokit kielivät Korpelan mukaan puutarhurin
ahkeruudesta. Pihamaalla sikin sokin rehottavat voikukat puolestaan
kuvastavat huolettomuutta, laiskuutta, suunnittelemattomuutta ja
tyylitajunpuutetta.
Huolimattomuus ja laiskuus ovat puolestaan paheita, jotka eivät sovi
vanhemmuuteen. Ja kuitenkin rennosta vanhemmuudesta kirjoitetaan paljon.
Eikä rentous tarkoita samaa kuin rajattomuus - vaan vaikkapa sitä, että
viikkosiivouspäivästä ei tarvitse itsepintaisesti pitää kiinni, jos se
ei sovi omalle perheelle ja jos ihan jokainen on rättipoikkiväsynyt.
Meidän kodissa rehottavat ainakin tiskipöytä (lähes koko ajan),
vaatehuolto ja lasten hiukset. Taitaa olla niin, että olen itse
voikukkatyyppinen ja kovasti pyristelen ollakseni edes välillä suorassa
rivissä pönöttävä orvokki. Ja tuo pyristely on ristiriitaista ja välillä
ahdistavaa. Toisaalta vanhemmuudessa on tilanteita, jolloin voikukat
saavat rehottaa sydämen kyllyydestä; toisinaan on asetuttava riviin
orvokkien lailla.
Eikä toisten rehotuksista tulisi ahdistua ainakaan ottamatta ensin
selvää. Ja aidan toisella puolen kasvavaa mallikasta orvokkipenkkiäkin
voi ihastella tuntematta huonommuutta. Antaa kaikkien kukkien ja
ruohojen rehottaa - rikkaruohojenkin! Niitä onkin lohdullisinta kitkeä
yhdessä, varsinkin vanhemmuudesta.
torstai 31. toukokuuta 2012
Konditionaalielämää
Haluaisin olla äiti, joka tarjoaa lapsilleen luomupellossa kasvaneita multaporkkanoita. Haluaisin olla äiti, jonka koti on ojennuksessa, kaapit järjestyksessä ja kaikki turha sälä heitetty pois. Tahtoisin olla äiti, jonka varastossa säilytetään vain tarpeelliset ja hyödylliset tavarat.
Tahtoisin olla äiti, jonka ei tarvitse laahustaa aamuisin likaiseen keittiöön, leivänmurujen ja tiskien keskelle. Tahtoisin olla äiti, jonka puutarhassa kukkivat ja rehottavat, muutkin kuin voikukat. Tahtoisin olla lapsilleni kärsivällisempi, puolisolleni ystävällisempi ja vähemmän kiukkuinen. Tahtoisin ehtiä pukeutua siisteihin vaatteisiin, pestä ja harjata hiukseni joka aamu ja juoda vain vähän jäähtynyttä kahvia.
Tahtoisin tavata enemmän ystäviäni, edes soittaa tai viestittää heille useammin. Tahtoisin tietää veljieni, mummoni ja sukulaisteni kuulumisista useammin. Haluaisin nähdä kummipoikieni ja kummityttöni kasvavan. Tahtoisin viettää enemmän omaa aikaa, parisuhdeaikaa ja aikaa lasteni kanssa.
Tahtoisin valittaa vähemmän ja keskittyä olennaiseen enemmän. En valittaisi turhista, mitättömistä pikkujutuista: leivänmuruista, kaapin sotkuista tai voikukista. Ihan oikeastihan kaikki isot asiat ovat mallillaan ja elän elämäni parasta aikaa juuri nyt tai niin siihen koetan suhtautua. En myönnä olevani tyytymätön, mutta. Mutta sen paljastaa. Niin vaikea on keskittyä elämään tässä ja nyt. Niin vaikea on olla tyytyväinen vähään, pieneen ja arkiseen. Niin vaikea on olla marmattamatta ja valittamatta pikkujutuista. Arki on kuitenkin parasta: silloin kaikki on tavallisesti eikä mikään suuri asia ole rempsallaan.
Sanotaan, että tyytymättömyys elämää kohtaan liittyy tyytymättömyyteen omaan itseensä. Osatotuuden myönnän, mutta ihan oikeasti on myös niin, että viihdyn todella paljon paremmin siivotussa kodissa, jossa en törmäile turhuuksiin, jossa kaapit on järjestyksessä ja ikkunat pesty. Viihdyn muiden ihmisten seurassa, välitän ystävistäni ja rakastan puutarhassa kuokkimista. Haluaisin tehdä kaikkea koko ajan ja samanaikaisesti pysähtyä ja rauhoittua. Harjoitella olemista tässä ja nyt.
Toisaalta myös ahdistun suomalaisen kulttuurin välinpitämättömyydestä ja empatian puutteesta lähimmäisiä kohtaan. Yhteiskunnallisia syitä on ruodittu erilaisissa Eero Hiltusta koskevissa kirjoituksissa paljon, ja itsestänikin sukeutuu helposti moralisti muiden elämää kohtaan.Samaanaikaan kuitenkin tuskailen, miten oman kodin ikkunat on pesemättä tai kaapit järjestelemättä. En haluaisi vain kaivella omaa napaani ja surkutella keskeneräistä kotiani, omaa keskeneräisyyttäni, vaan kääriä hihat ja ryhtyä työhön suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisten lasten ja nuorten puolesta. Elän konditionaalielämää. Haluaisin, tahtoisin, voisin.
Konditionaalista saa preesensin, kun poistaa isi-päätteen. Olen keskeneräinen, silloin tällöin äreä äiti, joka on liikkeellä koko ajan. Haluan ja tahdon lapsilleni (ja suomalaisille lapsille) parasta. Voin ainakin jotakin siitä parhaasta toteuttaa, kun lopetan tämän kirjoittamisen ja menen lämmittämään lapsilleni äitien tekemää ruokaa. Sen jälkeen menemme ihastelemaan rehottavia voikukkia, sillä ne muistuttavat rempseällä tavallaan siitä, miten elämäkin rehottaa.
Tahtoisin olla äiti, jonka ei tarvitse laahustaa aamuisin likaiseen keittiöön, leivänmurujen ja tiskien keskelle. Tahtoisin olla äiti, jonka puutarhassa kukkivat ja rehottavat, muutkin kuin voikukat. Tahtoisin olla lapsilleni kärsivällisempi, puolisolleni ystävällisempi ja vähemmän kiukkuinen. Tahtoisin ehtiä pukeutua siisteihin vaatteisiin, pestä ja harjata hiukseni joka aamu ja juoda vain vähän jäähtynyttä kahvia.
Tahtoisin tavata enemmän ystäviäni, edes soittaa tai viestittää heille useammin. Tahtoisin tietää veljieni, mummoni ja sukulaisteni kuulumisista useammin. Haluaisin nähdä kummipoikieni ja kummityttöni kasvavan. Tahtoisin viettää enemmän omaa aikaa, parisuhdeaikaa ja aikaa lasteni kanssa.
Tahtoisin valittaa vähemmän ja keskittyä olennaiseen enemmän. En valittaisi turhista, mitättömistä pikkujutuista: leivänmuruista, kaapin sotkuista tai voikukista. Ihan oikeastihan kaikki isot asiat ovat mallillaan ja elän elämäni parasta aikaa juuri nyt tai niin siihen koetan suhtautua. En myönnä olevani tyytymätön, mutta. Mutta sen paljastaa. Niin vaikea on keskittyä elämään tässä ja nyt. Niin vaikea on olla tyytyväinen vähään, pieneen ja arkiseen. Niin vaikea on olla marmattamatta ja valittamatta pikkujutuista. Arki on kuitenkin parasta: silloin kaikki on tavallisesti eikä mikään suuri asia ole rempsallaan.
Sanotaan, että tyytymättömyys elämää kohtaan liittyy tyytymättömyyteen omaan itseensä. Osatotuuden myönnän, mutta ihan oikeasti on myös niin, että viihdyn todella paljon paremmin siivotussa kodissa, jossa en törmäile turhuuksiin, jossa kaapit on järjestyksessä ja ikkunat pesty. Viihdyn muiden ihmisten seurassa, välitän ystävistäni ja rakastan puutarhassa kuokkimista. Haluaisin tehdä kaikkea koko ajan ja samanaikaisesti pysähtyä ja rauhoittua. Harjoitella olemista tässä ja nyt.
Toisaalta myös ahdistun suomalaisen kulttuurin välinpitämättömyydestä ja empatian puutteesta lähimmäisiä kohtaan. Yhteiskunnallisia syitä on ruodittu erilaisissa Eero Hiltusta koskevissa kirjoituksissa paljon, ja itsestänikin sukeutuu helposti moralisti muiden elämää kohtaan.Samaanaikaan kuitenkin tuskailen, miten oman kodin ikkunat on pesemättä tai kaapit järjestelemättä. En haluaisi vain kaivella omaa napaani ja surkutella keskeneräistä kotiani, omaa keskeneräisyyttäni, vaan kääriä hihat ja ryhtyä työhön suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisten lasten ja nuorten puolesta. Elän konditionaalielämää. Haluaisin, tahtoisin, voisin.
Konditionaalista saa preesensin, kun poistaa isi-päätteen. Olen keskeneräinen, silloin tällöin äreä äiti, joka on liikkeellä koko ajan. Haluan ja tahdon lapsilleni (ja suomalaisille lapsille) parasta. Voin ainakin jotakin siitä parhaasta toteuttaa, kun lopetan tämän kirjoittamisen ja menen lämmittämään lapsilleni äitien tekemää ruokaa. Sen jälkeen menemme ihastelemaan rehottavia voikukkia, sillä ne muistuttavat rempseällä tavallaan siitä, miten elämäkin rehottaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)