Kaaosteorian ymmärtäminen voi helpottaa oloa, mutta se ei silti ratkaise yhtään ongelmaa. Ja ratkaisujakin tarvittaisiin. Kulunut viikko on näyttänyt kyntensä ja muistuttanut tosi monesta asiasta, jotka olen vain yksinkertaisesti unohtanut hoitaa tai järjestää.
Eräänä yönä muistin, että vesilaskun eräpäivä meni jo. Seuraavana päivänä postissa tuli kirjaston kirjojen karhukirje (kirjojen uusimisesta toki muistutetaan sähköpostitise ainakin kolme kertaa ennen eräpäivää - silti unohdan uusia tai palauttaa kirjat). Lipaston päällä odottaa kaksi asiakaspalautusta - unohdettuja kirjakerhojen peruutuksia. Kummipojan, ystävän ja veljen lähettämättömät synttärikortit lojuvat pöydällä, Ventoline-resepti on kateissa ja ainakin ylitin ruokatilin, jolle olin unohtanut siirtää rahaa. Kamelin selkä sanoi naps.
Joskus mietin, mihin aika sitten oikein kuluu? Facebookkiin, tähän blogaamiseen, kahvin juontiin - niihinkin, koska yritän tehdä päivittäin jotain hauskaa ja kivaa, täysin turhanpäiväistä. Koko ajan kukaan ei voi olla niin tehokas, että järjestää, organisoi, puuhastelee, pyykkää, viikkaa tai silittää jotakin. Ei pysty. Tai jos joku pystyy siihen, huolestun hänestä. Ihmisen pitää myös vain lorvia ja kuhnia, vaikka seinät tuntuisivat kaatuvan päälle.Vaikeaa se toki tuollaisessa tilanteessa on, myönnän. Mutta lorvia edes silloin, kun on vähemmän kaaottista.
Aikaa kuluu myös ruoanlaittoon, ruoan lämmittämiseen, syöttämiseen, vaipanvaihtoon, pukemiseen, riisumiseen, ulkovaatteiden pukemiseen ja riisumiseen, imettämiseen, itkujen rauhoitteluun, sotkujen siivoamiseen, lukemiseen, sylittelyyn, jäähylle raahaamiseen, komentamiseen, nauramiseen, kalasopan leikkisyömiseen, hampaiden pesuun, pyllyn pyyhkimiseen, tavaroiden nosteluun, imurointiin, tiskien korjaamiseen, kadonneiden tavaroiden etsimiseen, laulamiseen jne. jne.
Lisäksi aikaa toivoisin olevan enemmän ystävien tapaamiseen tai edes heille kirjoittamiseen ja soittamiseen, sukulaisten tapaamiseen, omiin harrastuksiin, yhteiseen aikaan miehen kanssa (hahaa, me saamme kuin saammekin soviteltua joskus kummallekin yhteistä aikaa), draamaprojektin suunnitteluun, neulomiseen, keskeneräisten juttujen valmiiksi saattamiseen (kirppistavarat, hyllyjen järjestely, seinän maalaus ym. ikuisuusprojekteja), matkusteluun ja rentoutumiseen.
Kaikkiin luettelemiini asioihin ei pysty kukaan, ja silti niin moni äiti (tai nainen ja mieskin) niitä tavoittelee! Kipuilen itsekin kaikkien halujen, houkutusten ja välttämättömyyksien kanssa, syyllistyn ihmisten sanomisista, mitä en ole ehtinyt tehdä, ja yritän seuraavalla viikolla taas enemmän. Ja yliyrittämisestä jos mistä kaaos vasta koituukin!
Palaan ajatukseen lorvimisesta. Jokaisen pitäisi oppia lorvimaan syyllistymättä. Meidän pitää karistaa hartioiltamme sukupolvien takaiset perheenemännät, jotka hoitivat lapset, naapurin lapset, karjan ja osan peltotöistä - jos sellainen rooli ei sovi itselle. Ei ole olemassa mitään yhtä äitiyden mallia, jota kaikkien pitäisi tavoitella: joku on pullantuoksuinen, joku toinen ostaa siivousapua ja joku leipoo pullaa ja siivoaa siinä samalla ja imettääkin imuroidessaan!
Super-Marjo Niittyvirta on herättänyt paljon keskustelua jo ennen yhdenkään jakson ulostuloa. Hänelle on helppo olla kateellinen ja syyllistyä itse: en minä pysty tuohon samaan. Jos hän kuitenkin on onnellinen ja nauttii elämästään, niin muulla ei ole mitään väliä. Sitä en hyväksyisi, että hänen mielestään hänen tapansa elää olisi "se yksi ainut ja oikea" (mutta onko hän edes sitä väittänyt?) Jokaisen elämäntapa on oikea, jos itse on onnellinen eikä tee kauheasti väärin kanssaihmisiään kohtaan.
Miksi ylipäätään pyrimme johonkin samaan johon joku toinen jossain? Miksi emme keskity siihen, mikä meille itsellemme ja läheisimmelle on tärkeää, siihen, mitä itse haluamme - muut mahdollisuuksien mukaan huomioiden? Antakaa siis mennä, kohti omaa onnea, syyllistymättä ja katkeroitumatta, kaaoksen keskelläkin. Helppoa vai mitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti