Vain muutama päivä sen jälkeen, kun kirjoitin "Konditionaalielämää"
(edellisen blogipostauksen), luin uudistunutta Kaksplussaa (6/2012): "Rento
nykyvanhempi luottaa itseensä. Hän on suvaitsevainen ja ymmärtää
monenlaista äitiyttä syyllistämättä ketään. - - Rohkea äiti tai isä
uskaltaa olla epätäydellinen oma itsensä. Hän on paras isä tai äiti
lapselleen, eikä tunne huonommuutta omasta vanhemmuudestaan. Nykyäiti
kun tietää viimeistään oman vanhemmuutensa vanhetessa, että täydellinen
äiti se vasta taruolento on." Onko - tai pikemminkin, tietääkö? Tiedänkö
todella, jos aiheesta pitää lehteenkin kirjoittaa?
Rupesin ajattelemaan, että oikeasti me äidit (ja isät, isät mielestäni
kumminkin paremmin) emme ole kovinkaan suvaitsevaisia toisiamme kohtaan
emmekä ymmärrä kovinkaan monenlaista äitiyttä. Monen meidän mielestä
jossakin on kuitenkin olemassa jokin ihannoitu, saneltu ja etukäteen
määrätty vanhemmuus ja äitiys/isyys, jota pitäisi ainakin yrittää
tavoitella. Tai jos oikeasti olisimme ymmärtäväisiä, ei siitä tarvitsisi
lehteen kirjoittaa. Kaksplussan päätoimittaja Jaana Sarkki koettaa
kenties sanoa: "Meidän pitäisi olla rennompia, suvaitsevaisempia ja
sallia epätäydellisyys." Vaikeaa on, tiedän kokemuksesta.
Salla Korpelan mainiossa kirjassa Paratiisin parkkipaikka - Ajatuksia arjen pyhyydestä
(2005) on ajatuksia herättävä kirjoitus rehottavista voikukista, jotka
"puskevat läpi epätoivoisimmistakin paikoista, asfaltista ja
raitiovaunukiskojen kaarteista". Toiset huhkivat hikihatussa, minä
mukaan luettuna, tosin nykyisin vähemmän hikoillen, voikukkamerta
vastaan; kitkevät ja myrkyttävät, jotta voivat istuttaa tilalle "monta
laatikollista keltaisia orvokkeja suoriksi riveiksi". Korpela kysyy,
voisiko voikukkien vainoaminen olla jonkinlainen siveyskysymys: "Olisiko
niin, että voikukissa on joillekin liikaa railakasta elämää? Joku raja
se on kukoistuksellakin oltava!"
Elämä rehottaa voikukkien lailla. Ei äitiys, vanhemmuus, ystävyys tai
naapuruus mahdu yhdenlaiseen muottiin. Onko itselle vieras, outo ja
tuntematon automaattisesti paha, pelottava ja vastustettava? Suorissa
riveissä pönöttävät orvokit kielivät Korpelan mukaan puutarhurin
ahkeruudesta. Pihamaalla sikin sokin rehottavat voikukat puolestaan
kuvastavat huolettomuutta, laiskuutta, suunnittelemattomuutta ja
tyylitajunpuutetta.
Huolimattomuus ja laiskuus ovat puolestaan paheita, jotka eivät sovi
vanhemmuuteen. Ja kuitenkin rennosta vanhemmuudesta kirjoitetaan paljon.
Eikä rentous tarkoita samaa kuin rajattomuus - vaan vaikkapa sitä, että
viikkosiivouspäivästä ei tarvitse itsepintaisesti pitää kiinni, jos se
ei sovi omalle perheelle ja jos ihan jokainen on rättipoikkiväsynyt.
Meidän kodissa rehottavat ainakin tiskipöytä (lähes koko ajan),
vaatehuolto ja lasten hiukset. Taitaa olla niin, että olen itse
voikukkatyyppinen ja kovasti pyristelen ollakseni edes välillä suorassa
rivissä pönöttävä orvokki. Ja tuo pyristely on ristiriitaista ja välillä
ahdistavaa. Toisaalta vanhemmuudessa on tilanteita, jolloin voikukat
saavat rehottaa sydämen kyllyydestä; toisinaan on asetuttava riviin
orvokkien lailla.
Eikä toisten rehotuksista tulisi ahdistua ainakaan ottamatta ensin
selvää. Ja aidan toisella puolen kasvavaa mallikasta orvokkipenkkiäkin
voi ihastella tuntematta huonommuutta. Antaa kaikkien kukkien ja
ruohojen rehottaa - rikkaruohojenkin! Niitä onkin lohdullisinta kitkeä
yhdessä, varsinkin vanhemmuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti