Istuin tänään lasten kanssa väärässä bussissa enkä kehdannut sanoa asiasta kuskille. Niinpä kävelin 3,5 kilometrin ylimääräisen lenkin. Lenkkeilyä sinäänsä en vastustellut, päinvastoin, ihana sää ja kaikkea. En kuitenkaan päässyt yli asiasta, etten avannut suutani ja myöntänyt virhettä kuskille. Rupesin pohtimaan tapahtunutta tarkemmin.
En kenties halunnut myöntää epäonnistuneeni. Vaikka niin tapahtuu koko ajan joka puolella! Ja vain epäonnistumalla voi oppia jotakin. Miten muuten lapsi oppii kävelemään, rakentamaan palapeliä tai ajamaan pyörällä? Meidän aikuistenkin pitäisi uskaltaa, mokata säännöllisesti oikein kunnolla. Kuinka monta työpaikan väärinkäsitystä tai jopa kokonaan pieleen mennyttä projektia vältettäisiin, jos osaisimme älähtää tekemästämme virheestä?
Parhaillaan käydään keskustelua ja valmistellaan ehdotuksia, miten saada koululaiset kuriin. Ehdotus on ilmeisemmin jo luovutettu opetusministeri Gustafsonille. Epäonnistumisen näkökulmasta olen huolissani toimenpiteistä: lisää kuria, kontrollia ja sanktioita, vähemmän kuuntelemista ja kohtaamista.
Tottakai minäkin haluan, että itselleen ja toisilleen vaaralliselta lapselta saa tarvittaessa poistaa teräaseen ja että väärästä teosta seuraa rangaistus. Ennemminkin olen huolissani ylipäätään taustalla piilevistä arvoista ja asenteista, jotka perustuvat kuriin ja kontrolliin. Rankaisemmeko epäonnistumisista?
Viisas tutkija on kirjoittanut aiheesta kiinnostavasti. Lukaise https://timopurjoatnfg.wordpress.com/ jos sinuakin kiinnostaa.
Epäonnistumisen tunne saattaa muistuttaa meitä myös häpeästä tai syyllisyydestä, joiden käsitteleminen on vielä vaikeampaa, toisille kipeääkin. Syyllisyydestä vapautuu pyytämällä tekemäänsä väärää anteeksi. Häpeä on puolestaan tunne, joka liittyy itseen, ihmisen käsitykseen ja tunteeseen itsestä: ihminen tuntee, että on huono ihmisenä. Häpeän tunteestakin voi, ja pitää, kuitenkin vapautua.
Kuinka montaa suomalaista mahtaakaan vaivata häpeätauti? Johtajuuskouluttajan Anne-Liisa Palmun kirjoitus herättää ajattelemaan.
http://hidastaelamaa.fi/2012/06/tyo-tulevaisuudessa-hapean-reaktiot/
Puolisoni ehdotti, että tekisin saman uudestaan, valitsisin väärän bussin, mutta toteaisin erheeni kuskille ääneen. Voi olla, että se olisi liian rajua, tunnustan ensin kirjoittamalla. Tunnustakaa tekin, ainakin itsellenne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti