Hidastaminen on vaikeaa. En väitäkää, että sen pitäisi olla helppoa, mutten olisi uskonut olevani riippuvainen niin monista asioista. Tai kasvanut kiinni joihinkin ilmiöihin, ihmisiin. Tai kuvitellut, että jostakin luopuminen, jotta jäisi tilaa oleellisemmalle, itselle tärkeälle, mietityttäisi niin paljon.
Vaikeinta on ollut sosiaalisen elämän rajoittaminen. Samaan aikaan, kun juuri muut ihmiset ovat usein elämän henkireikiä, auttajia, ilontuojia ja lohduttajia, olen halunnut ottaa etäisyyttä muihin, jotta kuulisin itseäni paremmin. Mitä tarvitsen, tarvitsenko mitään? Mitä todella haluan tehdä, mihin käyttää aikaani?
Olen hemmotellut itseäni hieronnassa, Helsingissä, juoksulenkillä ja aamupilateksessa. Olen lukenut läsnäolosta, hidastamisesta. Innostunut, oivaltanut ja myös turhautunut. Ja kuulemma jos omasta matkastaan mieleen ja sieluun pitää liian kovaa meteliä, ei ole vielä todellakaan perillä. Ei siis liikaa paljastuksia. Ja ei kai kukaan ole löytänyt vastauksia elämän suuriin kysymyksiin pelkästään kirjoja lukemalla...
Meillä on ollut lomaa enemmän kuin aikoihin. Puolet siitä meni synttäreitä valmistellessa ja juhliessa. Ihanaa mutta rankkaa. Ensi vuonna hieman toisin. Olemme vierailleet kolmella mökillä, kolmessa kaupungissa, viettäneet lapsetonta aikaa ja karsineet kalenterista asuntomessut, sukulaisvierailut ja pari todella houkuttelevaa kesälomatekemistä.
Karsimisesta huolimatta on välillä hengästyttänyt ja tuntunut, että lomaviikot vain hupenevat. Kerran totesin, ettei pienten lasten kanssa tarvitsisi mitään muuta lomaohjelmaa kuin valmista äitien tekemää ruokaa, aurinkoa ja vesipaljun. Minä kuitenkin tarvitsen. Tai ainakin luulen tarvitsevani. Ja rehellisyyden nimissä: vaihtelu tekee tosi hyvää kaikille.
Nyt lomailemme Saarenmaalla ja tartuin pitkästä aikaa näppäimistöön. Blogikin on lomaillut. Rauhoittuminen on antanut ajatuksille vihdoin tilaa. Tänään lapset leikkivät onnellisina pizzerian terassilla, ihmettelivät puiston vesiputousta ja innostuivat linnanpihan mahdollisuuksista. Itse uin tyhjässä kylpylässä ja hiippailin hiljaiseen hotellihuoneeseen, jossa puolisoni oli rauhassa keskittynyt penkkiurheiluun: jokaiselle jotakin. Sitä jotakin tulisi pyrkiä lisäämään myös jokapäiväiseen elämäänsä kotona arjessa. Luopumalla, löytämällä ja hyväksymällä oman rajallisuutensa ja epätäydellisyytensä. Hitaasti hyvä tulee -hitaastakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti