Olen hurahtanut läsnäolosta ja hidastamisesta kertovaan kirjallisuuteen. Olen kääntänyt ahkerasti sivujen kulmia teoksista Olet jo perillä (Jon Kabat-Zinn), Läsnäolon voima (Eckhart Tolle), Havahtuminen (Anthony de Mello), Äidin voimakirja (Mervi Juusola) ja Pientä elämää etsimässä (Marikka Bergman). Ahmin. Nyökyttelen lukiessani.
Ei kai ole sattumaa, että juuri nyt, ruuhkavuosien huippukohdassa, löydän itseni kirjojen sivuilta. Elämän merkityksellisyyden on löydyttävä jostakin muualta kuin suorittamisesta, itsensä piiskaamisesta tai jatkuvasta tulevaisuuden unelmoinnista.
Innostus leviää aiheesta kertoviin blogeihin, olen ilmoittautumassa läsnäolokursseille, joogatunnit alkavat parin viikon päästä ja suunnittelen herääväni jatkossa aikaisemmin, jotta ehtisin aamusta viettää hetken itseni kanssa. Haluaisin osata jo nyt, heti, kaikki. Kappas, läsnäoloa ja hidastamistakin voi alkaa suorittaa!
Toisaalta pienten lasten kanssa elellessä hidastaminen tuntuu päivittäin lähes mahdottomalta. Pelkästään tänään raejuustot ja jauhelihakastikkeet lensivät kaaressa matolle, pesin kakkapyllyä ja hammasharjaa samaan aikaan, pikkuasentajat korjasivat läppäriä ja soitinpa vielä myrkytystietokeskukseenkin kysyäkseni, onko d-vitamiinin reilusta yliannostuksesta vaaraa. Toisaalta noissa tilanteissa ei ehdi edes ajattelemaan mitään muuta kuin kyseistä hetkeä. Läsnä on oltava, koska lähes koko ajan jompikumpi kysyy, pyytää tai tekee jotakin, johon on reagoitava.
Eräs tuttuni sanoi tosi hyvin: pienten lasten vanhemman pitää jatkuvasti, ihan koko ajan 24/7 tietää tismalleen, missä lapset ovat. "Ulkona" on liian epämääräistä. "Yläkerrassa"-vastaukseen voin tyytyä hetkeksi tai sitten äänien perusteella koettaa päätellä, missä huoneessa ja mitä, jompikumpi tai molemmat ovat tekemässä. Hiljaisuus on vaarallisinta. Jatkuva valppaana olo kuluttaa. Minulle kuitenkin kuluttavinta se, että natiaiset voivat ja saavat keskeyttää minut ihan missä tahansa tilanteessa, jos olen paikalla. Nykyisin lukitsen vessanoven. Vähän helpottaa, jos kaikesta huolimatta pystyn poimimaan oleellista, edes joskus, noista kaaottisista, elämännälkäisistä hetkistä.
Suurin konkreettinen askeleeni kohti hitaampaa mielentilaa on ollut se, etten enää raivostu sotkuista, siivottomuudesta ja jatkuvasta epäjärjestyksestä kodissani. Annan olla. Keitän kahvit ja luen vielä vähän lisää Bergmania tai Tollea. Toisaalta haastavaakin on aina välillä. Kalenteri täyttyy vaivihkaa ja ei-sana on silti niin vaikea.
Olen kuitenkin raivannut aikaa itseni kuuntelulle. Se, mitä kuuluu, ei välttämättä ole aina mukavaa kuunneltavaa, mutta vain rehellisyyden kautta pääsen perille. Tai siis, olen siellä jo, mutta tunnistan sen kai paremmin. Tai jotenkin noin.
Mitähän koetin sanoa? Sitä, että oman elämän hidastaminen on tosi vaikeaa ja sitä, että sitäkin on mahdollista ruveta suorittamaan. Lisäksi sitä, että vaiva kuitenkin kannattaa ja että kaaoksenkin keskellä on olennaista juuri kaaos itse, hetki, kun kuopus suut, silmät ja hiukset täynnä raejuustoa lappaa täyden lusikkakuorman ruokaa suuhun ihan itse, ojentaa tyhjää maitomukiaan minua kohti ja sanoo (tai huutaa) "Annannannanna!" ja keskeyttää minut kirjojen sivuilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti