sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Hiljaisuudessa kuulen itseni paremmin

Vietin viikonlopun meditatiivisen kirjoittamisen kurssilla Heponiemen hiljaisuuden keskuksessa. Mikä keidas! Kurssi oli osin hiljaisuuden retriitti: hiljaisuutta noudatettiin kaikissa muissa tilanteissa paitsi yhteisesti ohjatuissa kirjoittamissessioissa. Olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Näiden ruuhkaisten, äänekkäiden ja aikataulutettujen vuosien lomaan tarvitsin konkreettisen riuhtaisun pois arjesta, yksin, hiljaisuuteen.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että minusta on tullut äiti. En ehkä muuten olisi niin sinnikkäästi etsinyt "vaihtoehtoisiakin" tapoja löytää tasapainoisempi arki. Pienet lapset ovat iholla koko ajan. Se oli minulle yllätys! Kuulostaa varmaan hullulta, että äiti-ihminen kirjoittaa jotakin tuollaista, mutta en minä tiennyt aikaisemmin, että ne keskeyttää koko ajan, ne sitoo niin paljon (myös henkisesti), ne syö koko ajan, lapset haluaa jotain koko ajan!

Lasten takia olen kirjoittaut kiireestä, suorittamisesta, äitiyden vaatimuksista, riittämättömyydestä. Ja samalla pohtinut, ettei tämä voi näinkään mennä. Lapsia halutaan, olen halunnut, juuri tätä ja juuri nuo pellavapäät, ja silti niitä on välillä niin kamalan vaikea jaksaa ja kestää. On tullut analysoitua oma tempperamenttityyppi, pohdittua omia lapsuuden kokemuksia, omaa aggressionsitokykyä ja kymmentä muuta oman minuuden tekijää, joiden kautta elän arkeani lasteni kanssa. Silti hermo menee, usein.

Viimein ilmoittauduin retriittiin, ja se oli tähänastisen elämäni yksi parhaimmista, pienistä valinnoista. Tarvitsin kokreettisen hiljaisuuden lisäksi sitä, ettei kukaan vaadi minulta mitään eikä ole pienintäkään varaa, että joku keskeyttäsi minut. Arjen metelin keskellä en ehdi tai edes muista kuunnella, mitä minulla on asiaa itselleni. Kuunteleminen vaatii hiljaisuutta ja läsnäoloa, aito kuunteleminen ainakin. "Jokainen tarvitsee joskus omaa tilaa ja rauhaa, jotta voisi kuulla, mitä kaipaa. - - Kun ympäristö on meluisa ja mieli täynnä tuhansia asioita, miten voi kuulla edes omia ajatuksiaan. Jos oma sisin on jo täynnä, miten voi ottaa mitään vastaan." (Hiljaisuuden siiville)

Heponiemen ei kuitenkaan tarvitsisi olla vain keidas, jonne mennä ja jossa tankata voimaa kohdata  "tavallinen arki". Voisinko tuoda mukanani omaan arkeeni, jotain joka muuttaisi hektisyttä? Kokemukset ja oivallukset, joita sain, ovat minussa. Voin opetella ottamaan niitä käyttööni milloin tahansa. Ja ainahan voin palata opettelemaan lisää!

Uskon, että voin oppia kutsumaan hiljaisuuden luokseni, laskeutumaan siihen. Hiljaisuus ja hiljentyminen ovat valinta, kuten mikä tahansa muukin harrastus. Toisaalta jostakin harrastuksesta voi joskus tulla elämäntapa. Helpoksi en väitä tästä mitään. Ainoastaan tiedän sen, että pienestä valinnasta voi vielä tulla jotakin suurta; hiljaisuudessa ainakin minä kuulen itseni paremmin. Ja kun kuulen paremmin, tiedän, mitä toivon tai tarvitsen. Oikeasti.

2 kommenttia:

  1. Eräs ystäväni sanoi kerran, että retriitit,luostarit etc. ovat väärä tapa yrittää elää "oikein", koska arki yksinkertaisesti on totta. Luostaria on kannettava sisällä.

    Olen tavallaan samaa mieltä (hiljaisuudesta ei saa tulla riippuvaiseksi), mutta epätäydellinen ihminen tarvitsee hiljaisuuden silti joskus - ei pakopaikaksi vaan harjoituksena, jottei näkisi koko ajan liian läheltä.

    Hienoa että sinulla oli antoisa retriitti.

    VastaaPoista
  2. Olen samaa mieltä ajatuksesta, että luostaria olisi kannettava sisällä. Hiljaisuutta on kuitenkin opeteltava, juuri kuten sanoit, harjoiteltava. Ja kun on liian lähellä, ihan mitä tahansa, ei näe, ei kuulee.

    Ja konkreettisesti huomasin, että kuulin oikeasti, mitä ajattelin, paremmin retriitin aikana. Kukaan ei keskeyttänyt. Toivon, että ajan kuluessa opin kuuntelemaan, vaikka kaksi pyytää, kinuaa, hinkuu ja känisee ties mistä. Tai sitten käy niin, että lapset kasvavat isoiksi, ja kuulen siksi paremmin...

    Silti, voin suositella. Jokaiselle.

    VastaaPoista