Puepa reippaasti, niin päästään lähtemään. Näytäpä, miten hienosti osaat pukea kaikki vaatteet itse. Huhuu, tulepa pukemaan! Pukisit nyt, ettei sitten tule kiire. Leikit sen leikin ja sitten puet, sovittu? Puetko ensin kalsarit vai t-paidan? Nyt pukemaan, olen sanonut jo kahdeksan kertaa. (Haen lapsen vaatekasan viereen.) Sukellapa tai hyppääpä vaatteisiin, miten taitava oletkaan! Otan sinulta tuon lelun koko päiväksi pois, jos et nyt pue. Puen itselleni vielä ulkovaatteet ja sitten lähden, aioitko ehtiä mukaan? Nyt mulle riittä, ala pukea, heti! Saat upean tarran, jos puet kaikki vaatteet itse. Aina sun kanssa pitää tapella tästä pukemisesta. Sanoin ensimmäisen kerran ystävällisesti puolituntia sitten ja olet saanut kalsarit jalkaan! Jne. Jne.
Varioiden näitä ja erinäisiä muita kehotuksia, käskyjä, uhkauksia tai lahjontaa tulee viljeltyä joinain aamuna koko repertuaari. Uuvuttavaa ja hermostuttavaa. Kun viimein päästään vaiheeseen "enää ulkovaatteet jäljellä", etsin kuumeisesti, missä on kypärämyssy, vedenpitävät hanskat (vasta eilenhän niitä käytettiin!) lapasia löytyy vain yksi, villasukka on eilisten sisähousujen puntissa yläkerrassa, juoksen hakemaan, taisin jo pakata ohuemmat housut laatikkoon ja ulkona on +8 astetta, kahden VÄÄRÄN laatikon sisältö on jo levällään lattialla, ei, en löytänyt housuja. Kuopus on pukeissa, vähän jo hikoiluttaa. Kolmevuotiaan hermo ei kestä epäonnistumista, kun saapas ei mene ykkösellä, omasta selästä valuu hikinoro, vaikkei ole edes takki päällä. Eteinen on liian pieni, horjahdan vaunujen renkaaseen ja manaan mielessäni YiT:n suunnitteluinsinöörin, joka tämän tilaihmeen mahdollisesti sai hyväksytettyä.
Valmiina avaamaan ovi, vain avain puuttuu. Kaivan lähimpien takkien taskut, henkarit kolisevat lattialle. Juoksen vielä kerran ylös, kunnes päätän jättää oven auki. Luotan pikkukaupunkiin. (Sillä hetkellä en muista, että kaupunkimme on Suomen rikollisin.) Vasempaan käteen roskapussi, joka haiskahtaa vain vähän, oikealla autan esikoista pyörän kanssa. Liikkeelle. Kuopuksen hattu puuttuu. Vielä kerran sisälle. Ehdimme kerhoon minuuttia vaille puoli. MAHTAVAA! Ja tämä oli lähtö sieltä helpommasta päästä.
Kotiäitinä ollessa ei koko ajan tule pohdittua syvällisiä. Valtaosa tekemisestä ja olemisesta on ihan tavallista arkea pukemisineen, ruoanlaittoineen, kiukutteluineen, lelukaaoksineen ja kerhoon lähtemisineen. Mietinkin, koetanko olla jotenkin nokkela(kin), kun kirjoitan usein niin "vakavista" asioista. Ajattelenko, että ollakseen kiinnostava, pitää olla syvällinen, ollakseen uskottava, pitää olla jotain sanottavaa, muutakin kuin "tää pukemisrumba on hetkittäin todella syvältä"?
Toisaalta pikkuasioista ei haluaisi tehdä liian isoa numeroa - jollakin on asiat, oikeasti, vielä huonommin, on vielä rankempaa tai tilanne, jossa oikeasti ei yksin (tai kaksin) pysty, pärjää tai jaksa elää. Jos tällaiselle vertailun tielle lähtee, voi kuitenkin käydä pian niin, ettei mistään voi sanoa mitään, koska aina on joku, jolla on asiat minua huonommin. Koko maailman kaikkia ihmisiä ei voi auttaa ja pelastaa. Itsestään ja lähimmistään on helpoin huolehtia, siitä on hyvä aloittaa. Ja toisinaan auttaminen on sitäkin, että sanoo, kuten kultainen naapuri minulle tänään ovenrakosessamme: "Musta tuntuu just ihan tolta samalta, kun koetan lähteä, aina hiki, aina kiire ja aina myöhässä."
Leppoisia, arkisia hetkiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti