Olennaista etsimässä

Kerhopäivä. Ensimmäisen kerran toinen lapsista herää 5.31 ja herättää kirkkaalla äänellään toisen kysyessään "Onko nyt jo aamu?" "Ei ole, nyt nukutaan", komennan ja käskytän myös miehen mukaan pissittämään ja nukuttamaan. Kaikki ovat hereillä ja minä pahalla tuulella.
  Klo 6.20 lastenhuoneesta kuuluu: "Ei vielä voi helätä, nyt pitää käylä nukkumaan." En tiedä, onko isompi edes nukkunut tässä välissä. Kannattaisi, koska on se kerhopäivä. Mies herää lasten kanssa ja saan itse vielä ummistaa silmät toviksi.
  Näen unen, jossa Marko ajaa autolla risteykseen liian kovaa. Itse takapenkiltä panikoin, että hiljentäisipä vakionoppeudensäädintä. Vauhti ei hiljene tarpeeksi ja auto pyörähtää ojaan. Samassa uni leikkautuu jonnekin maatilalle, ja auto on yhtäkkiä vilja-aitassa. Minä tartun hanakasti rattiin, käynnistän auton ja koetan ajaa auton ulos rakennuksesta. Vakionopeudensäädin on edelleen täysillä, ja auto ampaisee aitan kapeaa käytävää pitkin, törmää seinän karmeihin, poukkoilee erinäisten tavaroiden keskellä ja pyörähtää katon kautta ynpäri. Unessa loukkaan itseäni vain vähän, mutta avudun miehelleni ja huudan, miksei sitä hel**** vakionopeudensäädintä voinut sammuttaa kokonaan! Alamme roudata tavaroita aitasta yksitellen, jotta autommekin mahtuisi ulos kapeasta ovesta. Selitän pihalla lapsiamme hoitavalle emännälle, ettemme varasta yhtään mitään, koetamme vain saada autoa ulos.
  Tämä on jo toinen kolariuneni tällä viikolla. Joku sanoo, että matkaunet kuvaavat aina elämänmatkaa. Törmäykset puolestaan olisivat varoituksia tulevasta, että elämää ei voi enää jatkaa samalla tavalla

Siihen kerhoaamuun. 7.30 lusikoin puuroa kuopuksen suuhun ja aamutoimet rullaavat muutenkin varsin seesteisesti. Lähtöön on vielä kaksi tuntia aikaa. Aamukahvin lomassa silmäilen Antoinen de Saint-Exupéryn ajatuskirjaa Onni: "Jos haluamme tunnistaa olennaisen, meidän täytyy hetkeksi unohtaa kaikki erottelu." Vaihdan yhdelle jo päivävaatteet ja tarjoilen toiselle vielä hieman paahtoleipää, että jaksaa sitten kerhossa.

Sitten pamahtaa. Tajuan, että omat hiukset on pestävä. Olen aikeissa mennä ostoksille enkä halua kulkea liimaletissä. Peseydyn ovi auki, koska en voi ottaa lapsia suihkuun. Kuopus kitisee jo väsymystään, ja suihkun jälkeen ennakoin tilannetta: puen hänet autoon valmiiksi. Josko hän nukahtaisi sinne. Puen omat vaatteet ja etsin samalla esikoiselle puhtaita kalsareita. Kuopus huutaa. Muistan kerhoeväät ja löydän jääkaapin perukoilta päärynän ja tiskiröykkiön keskeltä kuorimaveitsen - onneksi varsin nopeasti. Kuopus huutaa taas autossa: tuttia suuhun ja päärynää kuorimaan. Ohimennessäni komennan esikoista pukeutumaan. Lantraan eväsmehua ja etsin kantta kerhoeväsrasialle. Kuopus huutaa. Esikoinen tarvitsee apua housunpuntissa eikä pienet hermot kestä odottamista yhtään. Käyn laittamassa tuttia, autan housunpuntissa ja välissä harjaan omat takkuun kuivuneet hiukseni. Hampaidenpesusta ei voi tänä aamuna haaveilla, ripsarista tms. ehostuksesta puhumattakaan. Pukemisen, tutin laiton ja kerhoeväiden lomassa muistan shoppailun: tarvitsen mukaan puseron, johon olen etsimässä sopivia housuja. Etsin puserolle puhdasta muovikassia, kuopus huutaa ja esikoinen pyytää viidettä kertaa apua kengissä. Etsin omaa lompakkoa, kännykkää ja autonavaimia. Taas kuopus huutaa autossa. Juostessani koetan miettiä, mitä vielä olin ajatellut hoitaa kerhon aikana. Virkavapaa-anomus! Onneksi koulusihteeri on liimannut kuoreen postimerkin valmiiksi - mikä helpotus! Kuopus huutaa edelleen, eikä enää auta tutti, ei lelu. Miksei se nuku? Vihdoin ampaisen autolla turhan kovaa ja puuskutan,  mutta takapenkki hiljenee. Tarkistan, muistinko kaikki: avaimet, lompakon, puhelimen, kerhoeväät, puseron ja virkavapaa-anomuksen. Postilaatikon kohdalla huomaan, että bensa-valo palaa enkä ole muistanut siirtää rahaa tilille. Bensa riittää kerhoon ja takaisin. H-U-O-K-A-U-S. Onneksi on hiljaista. Hautausmaan kohdalla kuopus laulelee iloisesti eikä nuku."Kuinka hiljaisia ovatkaan todelliset ihmeet, kuinka yksinkertaista kaikki olennainen."

En mennyt ostoksille, enkä postittanut virkavapaa-anomusta. Tulin siirtämään rahaa tilille, jotta voin tankata, jotta voin ajaa keskustaan. Liian monta jottaa. Joululahjaksi saamamme leffaliput pitää käyttää viikon aikana. Sitä ennen on yhdet häät, vappureissut ja oman prokkiksen treenit - kaikki mieluisia juttuja. Mies oli eilen ja on tänään ja huomenna kotona vasta klo 20. Lastenpäiväunien aikana silmäilen työpaikkailmoituksia ja innostun draamalinjasta. Samassa olen jo selaamassa asuntoja Espoosta! Ei ihme, että näen kolariunia. Silti todellinen pysähtyminen ja siinä olennaisen tunnistaminen on minulle vaikeaa: pienten lasten kanssa nuo olennaiset hujahtavat ohi kaaoksen keskellä. Mieli halajaa usein omaan rauhaan, draamalinjalle, olennaisen äärelle sinne. Olennaisia on paljon ja se mikä on olennaisinta, muuttuu lähes joka päivä ellei hetki. Etenkään tulevaisuutta ei voi ennustaa, ja siksi tänään tehtävät tulevaisuuteen vaikuttavat päätökset ovat joskus hurjan vaikeita. Ikiomille unelmilleenkin on kuitenkin annettava mahdollisuus. Kunpa sitä ei tarvitsisi tehdä lasten kustannuksella.