Minulla ja puolisollani on täysin erilaiset siiteyskäsitykset. Namupaloja ovat aamuhetket ennen toisen töihin lähtöä: raivotaan oikein toden teolla aivan kuin kovaäänisyys siinä tilanteessa jotenkin auttaisi. Toisaalta hyvä niin, koska riidellessä kotitöistä tulee samalla tutustuneeksi paremmin omiin, äidin ja anopin siivous- ja kasvatuskäsitykseen. Meidän perheen omien tapojen löytäminen olisi kuitenkin olennaisinta.
Varmaan arvaatte, kumpi kestää sotkuja, keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä paremmin. Puolustuksekseni sanon kuitenkin, että olen kehityskelpoinen yksilö! Seitsemän vuoden jälkeen ollaan tilanteessa, jossa viikkosiivouspäivästä on luovuttu, vessaan olen ostanut lisäraikastimen, koska en ehdi pestä sitä riittävän usein, pyykkivuoret vyöryvät iloisesti vastaan yläkerran eteisessä, käsitiskiä on aina ja ikkunanpesusta tai kaappien siivoamisesta en nykyään edes haaveile.
Keskeneräisyydellä on kumminkin rajansa. Siivousasiat voidaan loputtomasti jättää prioriteettilistan hännille ja tekemättömyyttä perustella sillä, että koko ajanhan jotain on kesken. Lapsiperheen vessanpesu ei voi kuitenkaan olla loputtomasti "kesken".
Joskus kotityöriidoissa - tai kenties aina - on kyse arvostuksesta ja tunteista. Yritän kysyä toiselta, välitäthän minusta ihan oikeasti, mutta tulenkin huutaneeksi: "Minä täällä vaan yksin pyykkään!, viikkaan!, silitän! ja raadan!. Eikä mikään tule ikinä valmiiksi!!!!" Kun työskentelee kodin ulkopuolella, saa edes jonkinlaisen käsityksen siitä, miten työnsä hoitaa - tai ainakin jokaisen pitäisi saada. (Palautteen antajina me suomalaiset voisimme oppia paljon!) Tottakai myös käsitiskin tiskaajaa pitäisi muistaa kiittää ja taputtaa olalle. Tiskivuoren seasta saattaa tosin olla hankala huomata, jos kolme viikkoa seisseet kapustat olisikin tiskattu; vuori hipoo illalla taas jo kohti uutta ennätystään. Kotitöiden loputtomuudessa niiden tekemisen merkityksellisyys helposti hämärtyy ja kotitöiden hyödytkin peittyvät uusien hiekkakuormien, tiskivuorien ja pöpypalleroiden alle. Silti toisen pitäisi muistaa ja jaksaa kiittää.
Kaaoksen sietokyvyn ylittyminen muistuttaa lopulta tunteesta, etten hallitse elämää. Aivan kuin elämää voisi hallita! Epätoivoisesti kuitenkin yritän saada arkea haltuuni, ja juuri silloin aamut ovat alussa mainitun kaltaisia. Näyttelijä, käsikirjoittaja, ohjaaja ja kuuden lapsen isä Kai Lehtinen tunnelmoi arkeaan osuvasti Kodin Kuvalehden kolumnissaan Arkivehkeilyä (8/2012). Hän on laskenut eteisensä kengät: 63 paria. Ulkokuistilla on vielä lisäksi kahdeksan paria saappaita. Lehtinen kysyy, voiko heillä olla yhteensä 126 kenkää ja saapasta. "Miten meille mahtuu sisään? Mahtuu, kävin laskemassa ne. Jouduin harppomaan ensimmäisten yli, nukkuivat vielä." Vähän myöhemmin Lehtinen jatkaa: "Arkielämä pitää uskaltaa ja jaksaa nostaa juhlaksi. Aamutalli ja koulukyydit." Kenkäpareista tai likaisista kapustoista huolimatta elämä valuu ohi, jos yritämme vain ottaa arkea haltuun - laskea kenkäpareja tai jynssätä kapustoja. Unohdamme elää ja juhlia arkea ja arjessa.
Kotityöriitelykin on loppujen lopuksi kommunikaatiota. Me päädyimme koettamaan jatkossa "yrittäjähenkistä sparrausta", kun kyse on jostakin ikävästä tekemisestä, joka on odottanut jo liian pitkään. Sen sijaan, että kaadan täyslaidallisen stressaavaa "miksimeilläeikoskaansiivotayhtäänmitään" -tyyppistä monologia, lähestyn vuoroaan odottavia kotitöitä innosta puhkuen, positiivinen puna poskillani ja innostan kaikki muutkin pesemään vessaa. (Arvatkaa, kumman idea tämä oli!) Lisäksi päätimme, jälleen kerran, parantaa kommunikointia, sanottaa tarpeet ja tunteet, nopeuttaa toimeen ryhtymistä - ja jakaa töitä tasaisemmin.
Miä olin niin into piukeena, että nyt tulee se kuva, mut ei! Noh, hyvää kannattaa odottaa ;) Haluaisinpa lukea Markon "vastineen" tällä otsikolla, vink vink.
VastaaPoistaKuule, toi on niiiiiin tuttua. Vessa varsinkin. Pari kuukautta sitten siivouspäivänä sanoin, että pesäsepäs tuo pönttö kerrankin (olemme olleet yhdessä vuodesta 2001 enkä ole kertaakaan nähnyt hänen sitä tekevän). Menin tarkastamaan tilannetta hetken päästä, niin siellä herra jynssäs vessanpönttöä VESSAPAPERILLA. En oikein tiennyt itkeäkö vai nauraako. Valitsin jälkimmäisen. Opetin siinä sitten, miten vessaharjalla ja Domestoksella saa helposti ja nopeasti puhdasta. Siivousintoilu on lähinnä mun asia meidän huushollissa ja se jos mikä on välillä todella turhauttavaa. Tämän kanssa on vain elettävä. Pitäis varmaan istua yhdessä alas ja oikein miettiä mitä tarkoittaa siisti tai puhdas molempien mielestä. Mikä on sellainen siivoustavoite, jota voisi yhdessä koettaa saavuttaa... On olemassa sitten yhteinen visio, joka saavutetaan oikean strategian avulla ;D
VastaaPoistaKiitos! Ihanaa. Siis kertakaikkisen ihanaa, että muillakin on tilanne. Mullahan oli fanaattinen siivousinto ennen miestä, ennen lapsia. TORSTAISIN oli siivottava - oli sotkuista tai ei. Menneet ovat ne ajat. Mähän olen jopa turvautunut välillä siivoojaan. Jota toinen ei kyllä ymmärrä. Koska siivoan ennen siivoojan tuloa yhden illan. Olenkin vähitellen luopumassa siitä.
VastaaPoistaTavaran määräkin tuntuu olevan aina suurempi kuin neliöt. Asuimme kaksiossa ennen esikoista ja hänen synnyttyäänkin pari vuotta. Hyvin mahduttiin. Nyt meillä on 111 neliötä ja kamaa pursuaa joka paikasta. Missä vika? Liian vähän tilaa sanoo mies ja haaveilee omakotitalosta. Teissä ei ole yhtään järjestelmällisyyttä, sanoo anoppi. Pakko myöntää, ei todentotta olekaan. Ei pysty siivoamaan koko ajan. Mutta fakta on, että roinaa on liikaa. Siitä on päästävä eroon. Kirppikselle. Lohtua on kuitenkin näkyvissä. 8- vuotiaan tavaramäärä ei enää kasva samaa vauhtia kuin pian 5- vuotiaan "haluan koko maailman prinsessatavarat-tyypin" röykkiöt.
Tänään taas siivoan, vähän. Imurointia, pikkasen pölyjä pois. Mutta en väitä, että olisin ollenkaan tasapainossa, jos sotkua on. Se vaan on niin. Joillekin joku juttu vaan on se mäkätyksen aihe. Mulla sotku.
Riikka: Kuva oli ladattuna työpöydällä, mutta lapset herätti ennen kuin pääsin sen liittämään. Noh, hyvää kannattaa odottaa (ja ehdin ottaa vielä monta lisää!)
VastaaPoistaHanna M: Visiot ja strategiat on NIIIIN tuttuja juttuja myös meidän huushollissa. Onpa meillä käytetty myös ihan erästä "toimintamalliakin", jotta hommat on saatu yhdessä tehdyksi. Niin eri poluilla ollaan oltu siivouksen suhteen. Kun seitsemän vuotta on harjoiteltu, ollaan löydetty jokin yhteinen sävel - tai sellainen tila, ettei ihan joka päivä tarvitse aiheesta napista. Mut kyllä on käännetty ja väännetty. Markolle myös vessaharja on kummastus. Nauroin tuolle ihanalle Domestos-tarinallesi!
Ja sinulle anonyymi: Liika sotku rasittaa mua ainakin yhä ihan tolkuttomasti, vaikka koetankin opetella samalla sietämään epäjärjestystä - ja olen oppinut. Parhaiten oon oppinut sietämään keittiön kaaosta ja siitä onkin luvassa kuvamateriaalia jossain vaiheessa. Se vaan ei tule siistiksi, ei sitten millään. Kama ei mahdu mihinkään, en jaksa koko ajan tiskata, eikä pesukoneeseen mahdu riittävästi likaisia astioita ym. ym. tai sitä ei ehdi tyhjentää uusien likaisten tieltä, kun lapsiperheessä syödään suurin piirtein koko ajan. Tuo tila on kans ikuisuusaihe. Mä haaveilen omakotitalosta... muka mahduttais kamoinemme paremmin. Pah, parhaillaan mulla on kirppispöytä ja lähes joka päivä tulen jonkun uuden nyssykän kanssa sieltä kotiin, vaikka piti "vain järjestää oma pöytä".... verissä toi kama on, ainakin mulla. Mut olkaamme kehittyväisiä yksilöitä ja armollisia itsellemme, kanssasisaret (ja veljet).