torstai 31. toukokuuta 2012

Konditionaalielämää

Haluaisin olla äiti, joka tarjoaa lapsilleen luomupellossa kasvaneita multaporkkanoita. Haluaisin olla äiti, jonka koti on ojennuksessa, kaapit järjestyksessä ja kaikki turha sälä heitetty pois. Tahtoisin olla äiti, jonka varastossa säilytetään vain tarpeelliset ja hyödylliset tavarat.

Tahtoisin olla äiti, jonka ei tarvitse laahustaa aamuisin likaiseen keittiöön, leivänmurujen ja tiskien keskelle. Tahtoisin olla äiti, jonka puutarhassa kukkivat ja rehottavat, muutkin kuin voikukat. Tahtoisin olla lapsilleni kärsivällisempi, puolisolleni ystävällisempi ja vähemmän kiukkuinen. Tahtoisin ehtiä pukeutua siisteihin vaatteisiin, pestä ja harjata hiukseni joka aamu ja juoda vain vähän jäähtynyttä kahvia.

Tahtoisin tavata enemmän ystäviäni, edes soittaa tai viestittää heille useammin. Tahtoisin tietää veljieni, mummoni ja sukulaisteni  kuulumisista useammin. Haluaisin nähdä kummipoikieni ja kummityttöni kasvavan. Tahtoisin viettää enemmän omaa aikaa, parisuhdeaikaa ja aikaa lasteni kanssa.  

Tahtoisin valittaa vähemmän ja keskittyä olennaiseen enemmän. En valittaisi turhista, mitättömistä pikkujutuista: leivänmuruista, kaapin sotkuista tai voikukista. Ihan oikeastihan kaikki isot asiat ovat mallillaan ja elän elämäni parasta aikaa juuri nyt tai niin siihen koetan suhtautua. En myönnä olevani tyytymätön, mutta. Mutta sen paljastaa. Niin vaikea on keskittyä elämään tässä ja nyt. Niin vaikea on olla tyytyväinen vähään, pieneen ja arkiseen. Niin vaikea on olla marmattamatta ja valittamatta pikkujutuista. Arki on kuitenkin parasta: silloin kaikki on tavallisesti eikä mikään suuri asia ole rempsallaan.

Sanotaan, että tyytymättömyys elämää kohtaan liittyy tyytymättömyyteen omaan itseensä. Osatotuuden myönnän, mutta ihan oikeasti on myös niin, että viihdyn todella paljon paremmin siivotussa kodissa, jossa en törmäile turhuuksiin, jossa kaapit on järjestyksessä ja ikkunat pesty. Viihdyn muiden ihmisten seurassa, välitän ystävistäni ja rakastan puutarhassa kuokkimista. Haluaisin tehdä kaikkea koko ajan ja samanaikaisesti pysähtyä ja rauhoittua. Harjoitella olemista tässä ja nyt.

Toisaalta myös ahdistun suomalaisen kulttuurin välinpitämättömyydestä ja empatian puutteesta lähimmäisiä kohtaan. Yhteiskunnallisia syitä on ruodittu erilaisissa Eero Hiltusta koskevissa kirjoituksissa paljon, ja itsestänikin sukeutuu helposti moralisti muiden elämää kohtaan.Samaanaikaan kuitenkin tuskailen, miten oman kodin ikkunat on pesemättä tai kaapit järjestelemättä. En haluaisi vain kaivella omaa napaani ja surkutella keskeneräistä kotiani, omaa keskeneräisyyttäni, vaan kääriä hihat ja ryhtyä työhön suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisten lasten ja nuorten puolesta. Elän konditionaalielämää. Haluaisin, tahtoisin, voisin.


Konditionaalista saa preesensin, kun poistaa isi-päätteen. Olen keskeneräinen, silloin tällöin äreä äiti, joka on liikkeellä koko ajan. Haluan ja tahdon lapsilleni (ja suomalaisille lapsille) parasta. Voin ainakin jotakin siitä parhaasta toteuttaa, kun lopetan tämän kirjoittamisen ja menen lämmittämään lapsilleni äitien tekemää ruokaa. Sen jälkeen menemme ihastelemaan rehottavia voikukkia, sillä ne muistuttavat rempseällä tavallaan siitä, miten elämäkin rehottaa.


5 kommenttia:

  1. Meidän sukupolvemme naisten suuri kirous on yrittää saada liian paljon kerralla. Monet ovat ennen lapsia tottuneet korkeaan tasoon työssä, kodinhoidossa, harratuksissa, parisuhteessa ja ystävyyssuhteissa. Pikkulapsivaihe tuntuu ranklata, kun monet asiat ovat rempallaan.Voin lohduttaa, että monet asiat helpottuvat aika nopeastikin. Kolmas lapsemme oli 5,5 vuotta kuopuksen syntyessä. Minusta tuntui siltä, että meillä oli ennen neljättä lasta eletty jo muutama vuosi huomattavasti helpompaa elämää. Lapset olivat tosi paljon ulkona keskenään ja minulla oli esim. aikaa siivota rauhassa miehen hoitaessa puutarhaa. Tiedän, ettei ajatus lohduta tässä vaiheessa kovinkaan paljon, mutta se on silti hyvä muistaa. Itsekin yritän pitää sen mielessä juostessani karkailevan kuopuksen perässä...

    VastaaPoista
  2. Näin varmasti onkin. Moni asia helpottuu, kun lapset kasvavat. Jokin minussa toivoisi ja haluaisi toisaalta myös niin, että asiat, suhtautuminen tai ajattelemisen laatu ympärillä muuttuisivat eikä tarvitsisi itse odottaa, kun asiat helpottuvat. Onko tämäkin toisaalta vallitsevan sukupolven tapa syyttää yhteiskuntaa ja ympäristöä kantamatta itse vastuuta? Ehkä liian helppoa yleistää suuntaan tai toiseen. Mutta toivoisin, että aikamme naiset voisivat nauttia elämästä syyllistymättä ja syyllistämättä. Tätä koetan itse opetella.

    VastaaPoista
  3. Komppaan Elinaa. Meidän 4- ja 7-vuotiaiden kanssa elämään jää jo selvästi paremmin aikaa kaikelle sille, mitä vielä pari kolme vuotta sitten ei olisi millään ennättänyt. Ja nyt sitä ajoittaista väljyyttä todella osaa arvostaa!

    Totta on, että on vaikea tyyntyä kotisektorille, kun tietää, että maailma on täynnä mielenkiintoisia juttuja ja projekteja - ja että ystävät ovat jossain ja kenties koolla tälläkin hetkellä. Ja niitä on ikävä ja haluaisi istua seurassa ja rupatella. Mutta ei vaan repeä. Aina välillä ennättää vähän rääpästä jotakin, mutta ei ikinä niin paljon kuin haluaisi. Toisilta tämä tyyntyminen käy luonnostaan, mutta toisille tulee kasvukipuja.

    En muista, missä vaiheessa itse rauhoituin. Varmaan se oli niihin aikoihin, kun olin lasten kanssa kotona ja jo tiesin, että puolen vuoden päästä palaisin joka tapauksessa töihin ja saisin taas omaa aikaa. Ja sitten kotikin pysyisi siistimpänä, kun kukaan ei olisi sitä päivisin sotkemassa... Silloin vasta osasin kai oikeasti pysähtyä ja minua lakkasi harmittamasta se, etten revennyt kaikkialle, minne olisin kernaasti halunnut. Eikä se harmitus ole palannut, vaikka aikaa omille tekemisille, ystävien tapaamiselle, kaurapuuron hinkkaamiselle, ihan kaikelle, on edelleen vähän hintsusti. Näillä mennään. :-)

    VastaaPoista
  4. Ja niin se on, on totisesti, sillä miten itse suhtautuu elämäänsä, on eniten väliä. Konditionaalielämä tulee silmille joka tuutista (omista haluista, ystäviltä, omasta menneisyydestä, ihannekuvista äitiydestä ja vanhemmuudesta, anopeilta, naapureilta ja kummin siskon kaimoilta) ja on joskus tosissaan vaikeaa sulkea tuolta kaikelta korvat ja todella myös uskaltaa tehdä niin kuin omalle perheelle, lapsille tai itselle juuri siinämelämäntilanteessa olisi parasta.

    VastaaPoista
  5. Tervetuloa terapiakäynnille!

    Mielestäni äitien pitäisi vierailla toisten kotona silloin, kun paikkoja ei ole puunattu vieraita varten. Meille saa tulla, jos kokee itsensä huonoksi äidiksi. Mun jauhokaappi on hetken siisti, mutta ei tarvita montaa päivää, kun sieltä tippuilee päälle jauhoja ym. Mun roskiskaappi, en uskalla kertoa enempää. Saa tulla käymään ja hymähdellä tyytyväisyyttä siitä, miten oma kaappi on siistimmässä kunnossa. Mun vaatekaappi. Apua. Poikanikin kauhistelee sitä. No, liinavaatteista puhumattakaan.

    Muuttohässäkässä ehkä vähän ahdisti. Toivoisin olevani järjestelmällisempi, mutta ei. Se on testattu niin moneen kertaan. En saa pysymään tavaroita järjestyksessä. Juttu on siinä, että mun on vain oltava tyytyväinen itseeni tällaisena ja iloita siitä, mitä minulla on.

    Niin ja jos satut tulemaan meille silloin, kun meillä on siistiä, niin silloin kaikki kunnia kuuluu miehelleni, joka pitää kotimme järjestystä pystyssä.

    VastaaPoista